Soutakaa, soutakaa, se on ainoa mihin kykenette.

Siirry sivulle Edellinen  1, 2
 
Lähetä uusi viesti   Tämä aihe on lukittu, et voi muokata vastauksia tai kirjoittaa uusia vastauksia    Siirry päävalikkoon -> Matkalla ja nimettömillä mailla
Näytä edellinen aihe :: Näytä seuraava aihe  
Wolly
Vieras








LähetäLähetetty: Perjantaina 3.8.2007 klo 8:33    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


//olin paska ihminen, enkä vastannut eilen, mutta saatte tämän nyt sitten tänään. En vienyt tilannetta kovin paljon eteenpäin, se on teillä kahdella paremmin hallussa ja tunnutte ymmärtävänkin siitä enemmän. Minä keskityn yleiseen sekasortoon\\

Vimrin Tredon ei ollut koskaan kokenut tarvitsevansa minkään korkeamman voiman suojelusta. Hän oli aikoja sitten tullut siihen tulokseen, että pahaa on vaikea tappaa ja koska hän tiesi olevansa käytännön tasolla täysi mulkku, ei ollut syytä huoleen. Entraushakojen iskeytyessä kiinni kaleerin kaiteisiin Vimrin murahti tyytyväisyydestä, ne paskiaiset aikoivat tosiaan yrittää kunnolla. Hän ei tuntenut kuolemanpelkoa, joka varmaankin kouraisi useimpien ensikertalaisten vatsanpohjassa, sillä hänellä ei ollut juuri mitään menetettävää. Jos hän saisi kuolla meritaistelussa, hän voisi olla tyytyväinen. Vahvat hamppuköydet hankasivat merenkäynnissä puuta vasten, kirskuivat ja natisivat, samalla kun puu valitti. Lievästi kiinnostuneena mies seurasi, miten vihollislaiva lähti kaartamaan toiselle puolelle. Tämä voisi tosiaan olla loppu, vaan tiesihän sen, kun lähti näin kokemattomalla miehistöllä rajavesille.

Nuori noita, sievä tyttö muuten, tanssi nopein askelin ja huojahteli selvästi tottumattomana merenkäyntiin. Vimrin virnisti kehnolle yritykselle. Opettaisivat nuo penikat, ennen kuin pistivät tositoimiin. Harmaat silmät seurasivat, miten relorealaislaiva kiersi, kuin vaaniva kissa ja köydet kiristyivät, vetivät mukanaan miehiä kannelta, leikkasivat ja keikuttivat. Toisen kyljen airoista valtaosa näytti menevän tuhannen päreiksi, kun niihin iskeytyi kiviä. Sekalaiset käskyt ja huudahdukset halkoivat ilmaa
”Airot ylös vedestä”
”Ettekö te saatanan idiootit saa niitä köysiä katki?”
”Airot sisään ja luukut kiinni, ettemme hörppää vettä!”
Vimrin veti naamansa irveeseen, jännitti jousensa ja sinkosi nuolen matkaan kohti vihollisen perää, jossa hälisi isompi joukko ilmeisesti päällystöä.

***

Rhodry oli jokseenkin varma, että loppu oli viimein tullut. Yllättävän kauan hän olikin selvinnyt elossa näiden paskiaisten laivoilla. Syystä tahi toisesta hän ei tuntenut minkään laista haikeutta tätä elämää kohtaan. Vittuako sillä oli väliä, jos nyt vihdoin oli tullut se päivä, jota hän oli odottanut jokaisena muuna? Heidän puolensa airoista kymmenen räsähti paskaksi, ilmeisesti relorealaislaivasta singotun kiven voimasta. Vaistomaisesti nuorukainen vei kätensä kasvojen suojaksi ja painui kyyryyn soutajanpukillaan, väistääkseen suurempia sirpaleita. Hänen airoparillaan ei ollut enää toivoakaan, tämä oli todennäköisesti kyllä kuollut jo ennen hyökkäystä, siihen malliin hän oli maannut airon päällä, mutta ainakin kaulavaltimon avannut äkäisesti surahtava puunkappale oli viimeistellyt surmatyön. Veri liukasti lattian jalkojen alla ja tahmasi penkin. Vittu että ihmisessä tosiaan oli paljon sitä nestettä.

Naisen airoparin ei näyttänyt käyneen yhtään paremmin, harvinaisen iso kappale oli tunkeutunut hänen lävitseen. Voihke ja valitus halkoi ilmaa ja Rhdory antoi katseensa kiertää. Ainakin kolme soutajaa oli selvästi kuollut, eli vielä tuo yksi epäonninen heidän kahden airoparien lisäksi, joka näkyi retkottavan selkäranka luonnottomaan asentoon vääntyneenä aironsa päällä vähän matkan päässä. Neljä vakavasti haavoittunutta sai kyseenalaisen armollisen lopun andorialaisten sotilaiden kädestä, haavoittuneita ei ollut mahdollista hoitaa, jos nyt saatana kohta olisi enää mitään, missä edes voisi moista ajatella.

Jäljelle jääneet airot vedettiin sisään, kannelta kuului askelten töminää ja puun rutinaa, ilmeisesti entraushaat oli isketty jo aikoja sitten kiinni. Huudot kuulostivat hätääntyneiltä ja kireiltä ja käskyt hukkuivat meteliin. Kuului valtava räsähdys ja kansilankut heidän yläpuolellaan notkahtivat uhkaavasti. Äkkiarvaamatta kaksisoutu lähti kallistumaan toiselle kyljelleen. Orjat huusivat pelosta ja Rhodry antautui odotukselle. Suolainen, kylmä merivesi syöksyi sisään niistä luukuista, joita ei ollut ajoissa suljettu, ruumassa oli vettä. Kenelläkään ei ollut aikomusta vapauttaa näitä piruparkoja, eikä sen puoleen jättää heitä vihollisen käytettäväksi, edessä oli mitä suurimmalla todennäköisyydellä matka Iankaikkisten luokse.

***

Vimrin katseli, miten masto huojui hetken ja lähti sitten rutisten kaatumaan. Se rysähti kaiteen päälle, hajotti sen matkallaan alas, otti kimmokkeen kannesta ja rysähti sitten uudelleen, maaten hiljaa. Purje lepatti surullisesti ja hamppuköydet leikkasivat niiden onnettomien lihaa, jotka eivät älynneet ajoissa väistää niiden viilettäessään kannen poikki sopivasti vyötärönkorkeudella. Vihollislaivan purje oli tulessa, mutta se ei tuntunut lohduttavan juuri ketään. Saatana, heidän mastonsa oli kaadettu. Laiva oli haaska siitäkin huolimatta, että he selviäisivät tästä hyökkäyksestä. Heitä oli rampautettu ja pahasti. Relorealaisten kannelta kuului torvensoittoa. Se näytti olevan lähtöisin mastossa kököttävästä miehestä, jonka suuntaan Vimrin lähetti ärtyneen nuolen. Noissa miehissä oli tappajia tiheämmässä kuin siilissä piikkejä. Maihinnousuhaat oli otettu esille, matkaa oli kuusikymmentä jalkaa, ei, enää puolet siitä. Ensimmäiset haat lensivät ilmassa, repivät kantta etsien jotakin, mihin tarttua. Huudot kovenivat ja muuttuivat särkyneeksi äänten massaksi. Ensimmäiset tulivat yli.
Takaisin alkuun
Lelle
Ylläpitäjä



Mukana: 13v, 5kk, 7p
Alkaen: 10.7.04 0:00
Viestejä: 2233
Paikkakunta: Turku

Hahmot:
Duboma
Ellener
Ilana
Kire
Palvoa
Vikenymin
LähetäLähetetty: Perjantaina 3.8.2007 klo 12:49    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


((Tämä on sitten täysin Päivin vika, vika on sitten täysin Päivin. Rakastan sitä murua. <3 Hän on luvannut kirjoittaa meille kansantarinan .

Tähtien jälkeen olevaan kohtaan saatte suhtautua miten haluatte. Tai siis Terkku saa päättää onko kyseessä todellinen tapahtuma vai vain velhoni sekopäinen. epätodellinen kuolemannäky.))


”Hevosen kulli soikoon”, velhotar kirosi kun hän kateli heidän kapteeninsa puoliksi leikkautunutta ruumista. Mies makasi kahdessa osassa suolenpätkien ja veren keskellä. Vähemmän kaunis näky varsinkin kun tämän alla olevat laudat eivät imeneet yhtään nesteitä itseensä. Kohta tämän koko keho menisi veteläksi ja tämä maksaisi elämännesteen lisäksi muissa nesteissä ja ruumiin eritteissä.
No heidän olisi siis vain tultava toimeen ilman kapteenia meritaistelun ajan ja sitten valittava joku uusi kapteenikseen. Toisaalta näytti erittäin pahasti siltä, ettei koko ajatus uudesta kapteenista ollut realistinen.

Vastustajat ampuivat ballistillaan. Jokaisella varsijousta mukanaan kantavalla oli jänne vireessä, nuoli valmiina ampaisemaan matkaan. Vain liipaisimen painallus ja nuolet lentäisivät kohti kaleeria. Ne varmaankin lävistäisivät muutaman kehon saaden taas näin andorialaisten lukumäärän vähenemään. Aivan kuin heidän köysitemppunsa ei olisi jo niittänyt miehistöä lakoon kuin rankkasade heinää.
Myös kaleerissa varsijousia ladattiin, miekkoja vedettiin esiin ja maagit etsivät paremmat paikat pystyäkseen luomaan tarvittavan suojakilven nuolia vastaan edes muutamalle sotilaalle.

Välimatka laivojen välillä pieneni jalka jalalta ja entraushaat heitettiin. Nuolisateet lähtivät liikkeelle molemmilta kansilta vieden muutamia epäonnekkaita aryalaisia mukanaan.
Karaveli kääntyi sen taitavat kapteenin hyppysissä ja laivat olivat kylki kylkeä vasten. Jos yksikin airoista olisi ollut vielä ulkoan se olisi murskautunut runkoja vasten. Puun natina ei kuulunut huutojen alta, joilla miehet lietsoivat taistelutahtoaan ja rohkeuttaan. Laivan valtaus oli valmiina alkamaan ja ruuman alla kuunneltiin tarkkaavaisesti kannen tapahtumia.

Nopeat askeleet tulivat alas ruumaan ja otteet aseista kiristyivät. He olivat valmiita aloittamaan massateurastuksen. Kuitenkin askelet kuuluivat luutnantille, jonka he heti tunnistivat tämän huvittavista kengistä. Kukaan muu ei pitänyt hovikäyttöönkin sopivia jalkineita merellä missä suolavesi varmasti pilaisi ne.
”Olkaa valmiita tappamaan heidät, tilanne on tällä hetkellä kaiketi 1 kolmea vastaan heidän edukseen”. Luutnantin kadotessa takaisin ylös Tarfel käveli aiemmin puhelleen kaksikon eteen.
”Heti kun näyttää, että häviämme minä olen välittömästi valmis lähettämään teidät kaksi ensimmäisinä pois”, miehen kasvoille nousi pieni ilkeä hymy. Nainen oli ollut aina jonkinlainen kiusankappale ja nyt tästä päästäisiin.

Relorealaiset mulkvistit olivat päässee palasiksi repeytyvän kaleerin kannelle. Jastre ei nähnyt taakseen ilmestynyttä äpäränpenikkaa ennen kuin oli liian myöhäsitä. Terä lävisti hänen keuhkonsa ja rikkoi sydäntä menomatkalla ja teki takaisin tullessaan vielä vähän lisää vanhinkoa.

** **

Tunsin kuinka terä viilsi rikki sisikuntaani, se tuhosi elintärkeitä elimiä pysyvästi. Olisin kuollut ennen kuin kohtaisin kannen puisen pinnan. Yhtäkkiä laiva tärähti, tunsin kuinka se vapisi. Korkeat vesipaset nousivat molemmin puolin laivaa, ne repivät entraushaat irti puista ja sinkosivat karavelin kauemmas meidän aluksestamme. Laivojen välillä sillä hetkellä olleet merimiehet sinkoutuivat veteen. En tajunnut mikä aiheutti tuon kauhean muutoksen kohtalaisen rauhallisessa meressä ennen kuin näin neljän ison lonkeron, joita päällysti samanlainen nahka kuin rupisammakkoa, tarttuvan laivaamme. Se kietoi otteensa tiukammeksi, puristi kevyesti puista pintaa saaden muutamat laudanraot auki. Kylmää vettä virtasi ruumaan.

Yksikään inehmo ei enää tapellut keskenään, vihollisuus oli unohdettu hetkeksi kun jokainen vielä pystyssä pysyvä ryhtyi hakkaamaan limaisia lonkeroita. Turhaa, jokainen meistä tiesi, että se kasvattaisi tuhotun lonkeron tilalle uuden. Tarina kertoi niin, tarina jonka minäkin olin kuullut pienenä.

Muut kolme lonkeroa heitteli veden varaan joutuneita onnettomia rumaan kitaan. Kolmehammasriviä jauhoi luita ja kudoksia rikki suurella innolla kun mertenkauhu söi reloelaisia välipalakseen.

Polveni kohtasivat kannen ja silmissä pimeni. Kuulin korvissani viimeisenä äänen puun paukahduksen kun lonkerot pusersivat kylkeen ammottavan reijän.

// Reo: Joku on katsonut liikaa Pirates of the Caribbeania?
Takaisin alkuun
Näytä pelaajan tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti MSN Messenger
Terkku




Mukana: 12v, 9kk, 15p
Alkaen: 2.3.05 22:34
Viestejä: 1093
Paikkakunta: Keski-Suomi

Hahmot:
Aidan
Lavon
Tercel
LähetäLähetetty: Perjantaina 3.8.2007 klo 21:55    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


"Kapteeni, kapteeni! Ne saivat minut! Polttaa, jumalauta polttaa!" Tasio kirkui laivan takakannella, poikasta oli osunut nuoli suoraa kylkeen, mutta hänen huutonsa hukkui yleiseen metakkaan ja taistelua odottavaan kiljuntaan. Enää neljäkymmentä jalkaa, eikä kapteeni Sqaad edes katsonut Tasioon karjuessaan jännityksestä, ja veivatessaan ruoria.
"Harharhar! Tämän takia kannattaa olla vanha merikarhu - me emme kuole, me vain hukumme! Mrahahahaa!" Kapteeni kiskaisi krapularyyppynsä yhdellä kulauksella alas ja pieraisi kovaan ääneen. Tasio unohti häkellykseen hetkeksi kokea kipua, kun joku vanhempi pursimies nappasi hänen ranteensa kiinni. Eikä nuori purjehtija ymmärtänyt mitä hänen käteensä asetettiin, ennen kuin sama henkilö pakotti hänet kumoamaan suuren suullisen rommia naamaansa. Sitten Tasio ei kirkunutkaan, vaan oli ensin oksentaa, mutta sitten järkyttävän tukeva makuelämys sai hänet karjumaan muiden merimiesten mukana. Ja se oli vain loiventava tulevaa varten. Sama pursimies otti pullon uudestaan käteensä ja kaatoi vapaalla kädellä Tasion nuolen sisääntulohaavalle. Ja karjunta sai yhtäkkiä korkeamman sävyn.
Mutta se nyt ei ollut ainoa. Sillä hänen tuskanhuutonsa yhdistyi nopeasti andorialaisen paatin kauhunhuutoihin.

He olivat niin lähellä. Kaksikymmentä jalkaa. Ensimmäiset heittivät jo hakansa ja ballistan miehitys purettiin, kun sen ampujat valmistautuivat nousemaan laivaan. Tähystystorni oli lopettanut torvisoiton. Sten ei enää soittanut, vaan keskittyi varsijousensa käyttämiseen.
Etäisyyttä oli sitten viisi metriä, kun kapteeni Sqaad, joka ruorinsa takana väisteli nuolia karjaisi maihinnousukäskyn.
"Huoraa turpaan!"
Thuska yksin tiesi miksi sen muoto oli mikä oli.
Mutta toistakymmentä varsijousta laukesi yhtaikaa andorialaisten hajonneelle kannelle. Ja loppu olikin sitten historiaa.

Laivat tärähtivät toisiaan vasten ja relorealaiset vyöryivät laidan ylitse epäselvänä aaltona.

Stenodon Haugamas oli väistellyt jonkun saatanan elvekryptiäpärän nuolia jo pidemmän aikaa. Hänen tähystäjänkoppinsa oli täynnä pitkiä nuolia, ja olo alkoi tuntua ahtaalta. Hän oli tiputtanut törmäyksessä varsijousensa, eikä nyt jaksanut itkeä sen perään, koska se saatanan elvekrypti oli osunut hänen torveensa.
Ja niitä ei saisi mistään. Ei jumalauta mistään.
Hyvä on, ehkä Stenodon ei ollut sotureista julmin, notkein, nopein tai voimakkain. Hän oli jykevä ja kömpelö mies, mutta juuri nyt hänellä oli ominaisuus, joka oli tappanut monta miestä. Vitutus. Vaikka vastassa olisikin lähemmäs kymmenen ajankiertoa opiskellut taistelukoulun valio, tilanteessa oli seikka joka saattoi hyvinkin kääntää sen ugasan voitoksi. Ja se seikka oli äärimmäinen satunnaisvaihtelu.
Ja kun lähemmäs yhdeksänkymmentä kiloa ugasaa heijaa omasta mastosta roikkuvan hamppuköyden varassa päällesi, on melko sama millaisen torjunnan yrität tehdä. Sten liikkui varmasti nopeammin kuin koskaan heilahtaessaan suoraa perse edelle Vimrinin naamalle. Ja vaikka vastassa oli paljon kyvykkäämpi tappaja kuin Sten, se ei auttanut mitään siinä vaiheessa kun niskat murtuivat ugasan lentäessä niskaan saatanallisella vauhdilla. Sten mursi molemmat jalkansa. Vitun vajaastihan hän oli tehnyt.
Mutta silti hän ei ollut se joka oltiin juuri tapettu ison ugasan perseen voimalla.

***

Teurastus ja kaaos oli hyvin yksipuolista. Sekavissa asusteissaan Relorean Keisarillisen Laivaston upseeri Amandiel pieksi hyvin yksitotisesti erästä kituvaa andorialaista. He olivat jo voittaneet kannen itselleen, andorialaiset olivat joko kuolleita tai kuolemassa hyvää vauhtia. Mutta vauhti olikin sitten tyssännyt tähän.
"Mistä minä pääsen kannen alle?! Kai täällä on muitakin reittejä kuin nuo teljetyt luukut!?"
"Tuolla perällä on vielä jot..." Neuvo katkesi lyöntiin. Tämä mintauri ei ollut edes pahasti haavoittunut, mutta jotenkin shokissa oleva.
"Werlin, tule mieliraiskaamaan tämä kundi - Werlin, mitä vittua sinä teet sille maagille?!?!"

KLK Fanfaarin virallinen kokki ja osa-aikainen hopeakategorian velho, ylikersantti Kappen Werlino piteli huvittuneena andorialaisen maagin - tietämättään Jastren - päällä kättään, ympärillä parin huvittuneen relorealaismerimiehen nauraessa. Maagi kirkui käsillä ilmaa huitoen hyvin sekavia, malliin 'Lonkerot, niitä on kaikkialla, auttakaa' ja 'Ei minun perseeseeni! Ei luoja minun kauniiseen pieneen perseeseeni!'
Nocyrnis Amandiel pudisteli päätään. Kannen alta kuului kyllä huutoa ja kuhinaa, muttei hän ollut varma mitä siellä tapahtui. Sitten jostain perästä kuului nopea huuto.
"Parrua hanuriin!"
Mehemen, järkälemäinen elvekrypti, oli löytänyt tien kannen sisään ennen muita, ja nyt relorealaisten merimiesten lauma ryntäsi samalle sisäänkäynnille. Oikeastaan siksi ettei Mehemen tappaisi aivan kaikki orjia. Se mies oli nimittäin hullu. Oikeasti hullu. KLK Fanfaarin asteikolla hullu. Ja se oli hullu. Se oli hyvin hullu.
Mutta Mehemen meni lävitse siitä puolustuksesta, ja relorealaiset merimiehet seurasivat perässä. He olivat ehkä piraatteja, mutta he tiesivät kyllä miten kaleerin miehistö tässä vaiheessa toimisi. Hekin halusivat orjia, sillä tämä laiva ei liikkuisi itsekseen Relorean satamaan. Valtaus oli jo puoliksi valmis, totta helvetissä se vietäisiin loppuun asti.

(( No annoin minä teidän melkein uskoa että antaisin pitää jonkun hiton lonkerohirviön merisodassa. Jep. Ihan varmasti. Kympillä, ellei yhdellätoista.
Takaisin alkuun
Näytä pelaajan tiedot Lähetä yksityinen viesti
Wolly
Vieras








LähetäLähetetty: Lauantaina 4.8.2007 klo 16:28    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


Kannelta kuului epäinhimillisiä ääniä. Valtaus oli mitä ilmeisimmin alkanut ja taistelua käytiin ensisijaisesti andorialaislaivan kannella. Rhodry kuuli huutoja, askelten töminää ja metallin kalsketta, kun terät iskeytyivät vastakkain. Eräät tunnistettavuudessaan naurettavat askeleet tulivat ruumaan ja heitä käskyttävät kusipäät hypistelivät aseitaan hullunkiilto silmissään.
"olkaa valmiita tappamaan heidät, tilanne on tällä hetkellä kaiketi 1 kolmea vastaan heidän edukseen", sitähän tässä olikin odotettu. Antaa tulla vitun äpärät, päästäkää meidät päiviltä. Luutnantin tärkeilevät askeleet kopisivat takaisin kannen suuntaan ja se samainen ruoskanheiluttaja, joka oli aiemmin puhutellut naista, hivuttautui lähemmäs. "Heti kun näyttää, että häviämme minä olen välittömästi valmis lähettämään teidät kaksi ensimmäisenä pois", sanoja säesti ilkeä hymy. Rhodry irvisti takaisin kellastuneilla hampaillaan.
"Anna tulla paskaisen nartun penikka. Joskus tässä kuollaan kuitenkin", hetken aikaa miehet tuijottivat toisiaan syvää halveksuntaa huokuen, mutta sitten se paskiainen käänsi selkänsä. Vielä se malttoi odottaa, antaa heidän kitua epävarmuudessaan. Ja paskat. Ei tässä mitään kitumista enää ollut, kaikki alkoi olla selvää.

***

Vimrin vei nuolen jänteelle, jännitti ja laukaisi. Kaari oli kaunis, mutta hän ei jäänyt katselemaan sitä. Ensimmäiset huoranpenikat olivat päässeet kannelle ja lähitaistelu oli käynnissä. Mies veti miekkansa esille mielipuolisesti virnistäen ja kääntyi kohti ensimmäistä tielleen osuvaa relorealaista. Hän sivalsi miekallaan kohti vihollisen kaulavaltimoa ja nauroi, kun veripisarat roiskuivat hänen päälleen, kirjoen punaisellaan. Nauru kuitenkin jähmettyi huulille ja ääni katkesi hiljaisuuteen, kun likipitäen yhdeksänkymmentä kiloa vittuuntunutta ugasaa heilahti niskaan vihollislaivan mastosta. Hyvin pienen hetken ajan Vimrin ehti tajuta, että hän tosiaan kuolisi, ja vieläpä näin naurettavalla tavalla, mutta sitten se kaikki oli jo ohi ja hiljalleen kylmenevä ruumis makasi laivan verestä liukkaalla kannella niska luonnottomaan asentoon vääntyneenä.

***

Veri virtasi kannella, sen saattoi päätellä äänistä ja siitä, miten huudot metelin joukossa hitaasti vähenivät vähenemistään. Teurastus oli täydessä vauhdissa ja andorialaiset kärsivät tappiota. Myös jäljelle jääneet inehmojen äänet olivat muuttuneet erilaisiksi. Sieltä täältä saattoi erottaa sanoja, joiden pohjalta pystyi päättelemään, että relorealaiset etsivät tietään ruumaan. Rhodry ei ollut kohottanut katsettaan ylöspäin ja häntä oksetti, kun hän näki sairaalloisen toivonkipinän syttyvän joidenkin kurkottelijoiden silmiin. Vittuako tässä enää toivomaan, ruoskanheiluttajat tappaisivat heidät siinä silmänräpäyksessä, kun jonkun onnistuisi murtautua kannen alle.

"Parrua hanuriin!", huuto kuului suljettujen luukkujen lävitse ja pian rysähti. Ensimmäiset ruoskijat menettivät malttinsa ja tempaisivat tikarinsa tupistaan. Rhodry seurasi puolittain kiinnostuneena, miten yksi heistä astui erään ylöspäin tuijotelleen vanhan, luurangonlaihan miehen eteen, tarttui tätä hiuksista ja taivutti päätä taaksepäin. Miehen silmissä hetken kytenyt pilkahdus sammui himmeäksi lasittuneisuudeksi korisevan huudon saattelemana, kun veitsi aukaisi kaulavaltimon. Veistä pidellyt mies astahti inhoten taaksepäin, kun veri ryöppysi ja ruumis lähti kallistumaan, mäiskähtäen vasten lankkuja.

Kuului särkyvän puun kuiva räsähdys ja ruumaan tunkeutui harmaata valoa. Ensimmäisenä sisään tunki valtavan kokoinen musta varjo, joka ilmeisesti kuului relorealaiseen miehistöön kuuluvalle elvekryptille. Ruoskijoissa syntyi yllättävää toiminnanhalua, kun nämä säntäsivät tappamaan kaikki, jotka suinkin ehtivät. Orjat huusivat kauhusta ja monet yrittivät rimpuilla kahleissaan kauemmas. Yhä lisää relorealaisia lappoi sisään ja Rhodry kohtasi tyynesti Tarfelin kasvoille jähmettyneen julman irveen.
"Naikkonen ensin ja sinä sitten saasta", tuo sähähti ja tarttui veitseensä naista kohti astuen. Rhodry käänsi selkänsä. Hän olisi noussut pystyyn ja näyttänyt mokomalle rehentelijälle perseensä koko komeudessaan, mikäli se ei olisi ollut tälle liian suuri kunnianosoitus. Sieti sitä kuolla istuenkin. Niinpä hän vain odotti.
Takaisin alkuun
Lelle
Ylläpitäjä



Mukana: 13v, 5kk, 7p
Alkaen: 10.7.04 0:00
Viestejä: 2233
Paikkakunta: Turku

Hahmot:
Duboma
Ellener
Ilana
Kire
Palvoa
Vikenymin
LähetäLähetetty: Lauantaina 4.8.2007 klo 18:21    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


((Kyllä täällä oli hetken "Olikohan viisasta antaa Terkun päättää lonkerohirviön kohtalosta"-olo.))

Elämä laivalla tai oikeammin sen ruumassa alkoi käymään hektisemmäksi. Normaalisti vain soudettiin, otettiin vastaan ruoskaniskuja, syötiin ja nukuttiin. Nyt pelättiin paskat housuissa tai odotettiin toiveikkaina, koska kansiluukut rymähtäisivät auki ja miehiä alkaisi virrata sisään soutajien tiloihin.
Jalat hakkasivat kansilankkuja, ne aiheuttivat pienten pölyhiukkasten lähtemisen liikkeelle. Ruumassa oli melko pimeää nyt kun kansiluukut ja airoluukut olivat kiinni. Vain pari öljylyhtyä tuo valoa hämärään.

”Parrua hanuriin!”, huuto kuului inehmo joukon yläpuolelta ja sitä seurasi rikkoutuvan puun ääni. Palaset kimpoilivat ympäriinsä puun antaessa periksi metallisen salvan ympäriltä. Tuo oikeastaan kolmesta osasta koostuva metallimöykky tippui alaspäin ja katosi pian jalkameren sekaan relorealaisten hyökyaallon tavoin vallatessa ruumaa.

Kuitenkin hätäisimmät vapauttajat olivat toimineet jo huudon kuullessaan, he eivät odottaneet ylhäältä alas tunkeutuvia sotilaita vaan aloittivat orjien siirtämisen tuonpuoleiseen. ”Soutajien uudelleen sijoittaminen, etteivät vihollisjoukot pysty heistä hyötymään” taisi olla se soma termi virallisissa papereissa joka korvasi paljon kuvaavamman termin: ”joukkoteurastus.” Soutajat olivat väsyneinä ja kahleisiin kiinnitettyinä verrattavissa eläimiin, joita johdatetaan lahdattavaksi.
Pian ainoastaan Tarfel oli puhtain käsin andorialaisista. Muiden kourat olivat likaiset, verestä tahmeat. Tuo veri oli relorealaisten verta, likaisinta ja tahmeinta mitä koko mantereelta löytyi. Sen vuodattaminen oli nautinto, jopa suurempi kuin satamakaupungissa odottavan maksetun naisen syli monen merillä vietetyn kuunkierron jälkeen.

Äänet täyttivät koko ruumaan. Sotilaiden innostuneet huudot heidän kohottaessa miekkansa ja lahdatessaan toisiaan ja orjia. Osa orjista huusi pelosta, osa aneli armoa. Usein käytetyt äänet sotkeutuivat ääniin, joita niin harvoin viime aikoina oli käytetty.
Ilmeisesti joku hullu relorealainen auttoi vastustajiaan soutajien tappamisessa. Tai sitten se oli vain jokin väärin tulkittu tilanne, jota taistelun sekoittamat silmät eivät nähneet kunnolla.

Kirshan katsoi miestä silmin, jotka olivat nähneet 23 ajankiertoa. Viimeisinä 6 ajankiertona vain harvoin nuo silmät olivat nähneet auringonnousun tai -laskun, ja jos olivat nähneet niin pelkästään airoluukuista.
Mies oli jo kohottanut tikarinsa valmiina lähettämään naisen, tuon koiran paskasta nousseeksi relorealaisäpäräksi luuleman maanpetturin, Iankaikkisten luokse.
”Olen rukoillut paljon.”
Tikari viilsi kurkun korvasta korvaan. Lämmin, punainen suihku osui miestä kasvoihin ja heitti pieniä pisaroita tämän käsille ja paidalle. Hän oli jo valmis lyömään tikarinsa hänelle selkänsä kääntäneen miehen lapaluiden väliin, rikkomaan tehokkaalla lyönnillä selkärangan, kun kuuli takaansa äänen. Kuullessaan tuon pienen yksinäisen tavun hän kääntyi katsoakseen relorelaista, ja kuolemaa, suoraan silmiin.
Takaisin alkuun
Näytä pelaajan tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti MSN Messenger
Terkku




Mukana: 12v, 9kk, 15p
Alkaen: 2.3.05 22:34
Viestejä: 1093
Paikkakunta: Keski-Suomi

Hahmot:
Aidan
Lavon
Tercel
LähetäLähetetty: Maanantaina 20.8.2007 klo 14:32    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


(( Beibit, pelatkaa mulle vielä vähän. Sitten voin fiilistellä isosti.
Sori härski autoilu, mutta elämä on.))


Teurastus, poltetun maan taktiikka, sai äkillisen muutoksen kun läpeensä tumma elvekrypti, joka oli lähes täysin märkä tummasta verestä, mursi oven ja ryntäsi sisälle suotajien tasolle. Hän karjui kuin mielipuoli ja iski ensimmäisen ruoskijan maahan vain sekunneissa.

Kannen alla meininki oli melkein yhtä hilpeä kuin sen päällä. Tai oli ainakin nyt, jos ei hetki sitten ollut. Osa orjista kiljui pakokauhun vallassa, muttei päässyt karkuun kun heidät yritettiin teurastaa. Osa orjista taas huusi itse teurastuksesta. Muut huutajat olivat pääasiassa andorialaisia ruoskijoita, joiden taistelutahto oli jo romahtanut. Mutta kaikkien huutojen päällä kuului Mehemenin mielipuolinen karjunta.
Elvekryptillä oli mittaa päälle kuusi jalkaa, hän oli useimpia laivan ihmisiäkin kookkaampi, ja paidan repeydyttyä päältään näki, ettei se ollut pelkkää lahoa. Ainoa paikka mistä Mehemen oli laho, oli pääkoppa. Ja se sopi tähän ilmapiiriin hienosti.
Tikarein aseistautuneet ruoskijat eivät voineet edes torjua kun hän iski suojauksesta lävitse raskain sapelein. Kyllähän Mehemen vuoti vertakin, mutta se ei ollut kovin vaikea tapaus. Hänen kätensä oltiin kahden taistelun jälkeen meinattu amputoida, ja nämä syvät viiltohaavat olivat siihen lasten leikkiä.

Mutta elvekryptin mielipuolinen taisteluhuuto ja jatkuva astelu eteenpäin huitoen puolivahingossa airoja, vankeja ja muita rakenteita iskiessään ruoskijat maahan laajoilla lyönneillään, ne toivat tulosta paremmin kuin mikään tahansa muu toimija tässä ympäristössä. Seitsemän ruoskijan ylivoimasta Mehemeniä kohtaan ei ollut näin pienessä tilassa mitään hyötyä. Tuo vain hakkasi tiensä lävitse soutajien välisestä rivistöstä, kun jäljellä olevat andorialaiset merimiehet miettivät kiivaasti, tulisiko heidän huolehtia ensin lopuista soutajista, vai omasta kuolemastaan. Epäröinti soi aikaa, ja tuo helvetin relorealainen kelopää oli tappanut, tai haavoittanut kuolettavasti jo neljää seitsemästä ruoskijasta.
Pikkuhiljaa se selvisi, he olivat tämän laivan viimeinen sinetti. Ja sitten oli tuo saatanan sekopää, joka aikoi aivan varmasti murtaa sen sinetin. Onnekkaalla ruoskijalla oli mukanaan sentään täyspitkä miekka, mutta sen käyttäminen oli liian vaivalloista täällä. Sen sijaan elvekrypti jyski jatkuvasti päälle, ajaen tuota kohti soutajien tilan perää. Ja Mehemen vain karjui. Jokaisella lyönnillä, yleensä niiden välissäkin, sisäänhengittäessä, uloshengittäessä, silloin kun ei hengittänyt ja vielä vähän kuolemansa jälkeenkin.

Mehemenin murtamasta ovesta ilmestyi myös karvainen mies, jonka haju ilmoitti ensimmäisenä tuon olemassaolosta. Puujalan kopina ja äänekäs kiroilu seikoittuivat kauhunhuutoihin, kun tahdikkaasti mies ilmoitti asiansa käkättävällä nauruäänellä.
"Harharhar! Portot ja orjat varokaa! Myö ollaan Eileil Sqaad, liian iso kenenkään kalan purtavaksi ja tämä on nyt meirän laiva!"
Samalla Mehemen iski puolustavan ruoskijan maahan, hänen katseensa kääntyi verenhimoisesti kahteen jäljelle jääneeseen andorialaiseen. Verinen virne päättyi siihen että hän iski maahan lyömänsä merimiehen hengiltä ja asteli tuon ruumiin yli perän kahta miestä kohti. Sqaadin mielipuolisen innostunut nauru kuului taustalta.
"Hyvä poju! Fileeraa ne! Tee puolen kilon kuutioita! Oot sinä vaan hieno mies!"
Hän kumartui erään hengissä olevan, huosuihinsa kusseen soutajan puoleen ja virnisti isosti.
"Ei se oo oikeesti mun poika. Se on vain sanonta."
Tuo nielaisi nyökäten, koko kannenalusen täyttyessä mölystä, loppujen relorealaisten rynnätessä sen alle.
Takaisin alkuun
Näytä pelaajan tiedot Lähetä yksityinen viesti
Wolly
Vieras








LähetäLähetetty: Sunnuntaina 26.8.2007 klo 19:20    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


”Olen rukoillut paljon.”, ne olivat viimeiset sanat, jotka joku oli varmasti lausunut joskus aikaisemminkin, eivät siis myöskään mitenkään ainutlaatuiset. Rhodry ei edes värähtänyt, kun kuuli tikarin suhahtavan ilman halki ja tunsi lämpimiä roiskeita selässään. Se siitä ihmiselämästä, täällä sellainen ei ollut minkään arvoinen. Teurastus riehui ympärillä täysin järjettömänä, kun andorialaisen miehistön kusipäät hermostuivat ja ryhtyivät lahtaamaan orjia minkä kerkesivät, jottei vastapuoli pääsisi hyötymään niistä. Kuului pakokauhuisia huutoja ja kahleiden kalinaa, kun orjat yrittivät suojautua hivuttautumalla kauemmas tai soutajanpenkkien alle. Harvanpa se pelasti. Sekasorron ylitse kuului sen valtavankokoisen relorealaisen elvekryptin mylvinä, joka kuulosti varsin eläimelliseltä ollakseen lähtöisin inehmosta. Rhodry seurasi etäisen kiinnostuneena, miten airot, orjat ja ruoskijat lakosivat tämän laajakaaristen lyöntien tieltä. Ahtaassa tilassa useammastakaan hyökkääjästä ei ollut tuolle inehmohirviölle vastusta. Vielä elossa olevien ruoskijoiden täytyi perääntyä kohti peräseinää yhtenä tiiviinä ryppäänä, jonka taistelutahto oli jokseenkin kadotettu luonnonvara.

Ruuman portailta kuului kolinaa ja aistien kuljettamien viestien kaaokseen lisättiin vielä eriskummallinen löyhkä, joka näytti käyvän sisään saapuvan karvaisen miehen edellä. Puujalka kalahteli vasten lattialankkuja ja miehen suusta pääsi kiroilun sekaisia käheitä naurahduksia. Rhodryn katseessa pilkahti kiinnostus. Tuossa oli tosiaan mies, jollaista ei ollut toista. Riittävän sekopää johtamaan relorealaista laivaa, jonka miehistöön kuului sellaisia kummajaisia kuin se elvekryptijätti, joka oli runtannut ruoskijat vasten seinää. Välitön kuolemanvaara näytti hänen itsensä osalta väistyneen, kukaan ei ollut kiinnostunut hänestä nyt, kun ruoskijat olivat joutuneet ahtaalle ruuman toiseen päähän.
"Harharhar! Portot ja orjat varokaa! Myö ollaan Eileil Sqaad, liian iso kenenkään kalan purtavaksi ja tämä on nyt meirän laiva!" jep, selvääkin selvemmin päästään vialla. Jostain syystä hullut olivat aina kiinnostaneet Rhodrya, heissä oli jotakin joka kiihotti uteliaisuutta. Miten niin sekopäiset yksilöt kykenivät selviämään hengissä? Miksei joku hankkiutunut heistä eroon? Näillä laivoilla oli nähty yhden jos toisen laista sekopäätä, mutta kapteeni Eileil Sqaad oli ehdottomasti omaperäinen lisäys kasvavaan listaan niistä, jotka olivat joko syntymässään pudonneet päälleen, tai joissa kerta kaikkiaan oli jotakin perustavanlaatuisesti vialla.

Viimeiset ruoskijat lakosivat relorealaisen kelopään miekan sivalluksien edessä kuin vehnä rankkasateessa. Sadettakin saatiin, tosin se oli punaista ja haisi vahvasti raudalle.
"Hyvä poju! Fileeraa ne! Tee puolen kilon kuutioita! Oot sinä vaan hieno mies!" löyhkää edellään työntävä mies mesosi ja kumartui sitten yhden soutajan puoleen, joka oli sen näköinen, että pyörtyisi joko kauhusta tai helpotuksesta, toisaalta se saattoi myös johtua puujalkamiehen hengityksen löyhkästä. "Ei se oo oikeesti mun poika. Se on vain sanonta.", onneton soutaja ehti vain nielaista (Rhodry näki, miten hänen aataminomenansa nousi ja laski) ja nyökätä heikosti, kun möly vähintäänkin kaksinkertaistui loppujen relorealaisten rynnistäessä sisään.

Tarkka hetki sille, milloin taistelu oli andorialaisten kohdalta lopullisesti ohi, jäi Rhodrylta kokonaan tajuamatta, eikä sitä tuntunut huomaavan moni relorealainenkaan, joka taistelukiihkon vallassa huitoa miekallaan ympäriinsä, kuin olisi saanut siitä hyvästä orgasmin. Lopputulos oli yhtä kaikki se, että ruuma lainehti verestä. Jos yksikään andorialainen oli hengissä, tämä ei ainakaan ollut vahingoittumaton. Soutajien ruumiita virui yhä kiinni kahleissaan ja valutti verta saastaiselle lattialle. Hänen airoparillaan oli tainnut käydä tuuri, kun tämä oli kuollut ennen taistelun alkua. Oli jokseenkin käsittämätöntä, että hän itse oli elossa, toistaiseksi. Siniset silmät seurasivat hiljaisuuden vallitessa relorealaisia murhamiehiä, ei ollut mitään varmuutta, että nämä kokisivat tarvitsevansa jäljelle jäänyttä kourallista orjia. Lisäksi Rhodrylla ei ollut aavistustakaan siitä, miten pahoin laiva oli vaurioitunut. Eikä häntä oikeastaan houkuttanut sen suuremmin soutaa myöskään relorealaista kaleeria. Arvaamatta katkeruus leimahti hänen sisällään. Olisivat nyt helvetti edes tappaneet, niin olisi tästäkin paskasta päässyt. Mitä vitun iloa oli olla elossa, kun se oli päivästä toiseen samaa raatamista roskasakin keskellä. Hoida hommasi tai kuole. Minkä helvetin takia hän oli sitten edes hoitanut hommansa, eikä ollut vastaanottanut kuolemaa, kun se oli niin avokätisesti tarjottu? Vihaa tuntien nuori mies käänsi päätään ja sylkäisi suustaan klimpin kokkareista, kuivaa limaa, jota nousi ylös hänen kurkustaan. Sitten hän käänsi päänsä pois ja vihasi. Vihasi voittajia ja häviäjiä, vihasi itseään ja kaikkia.
Takaisin alkuun
Wolly
Vieras








LähetäLähetetty: Maanantaina 4.2.2008 klo 13:48    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


//Projekti epäkelpo: Pelaa loppuun ne pelit, jotka entiset pelaajat ovat jättäneet kanssasi roikkumaan.
Jos Ilkka tahtoo pelata oman lopetusvuoronsa, niin valta on hänen, mutta minä autoilen törkeästi, jotta saan tämän omalta osaltani päätökseen. Veikkaan, että tämän saa lukottaa. Ilkka voi sitten pyytää sen auki.

Osa 2: Terkku, Lelle: Soutakaa, soutakaa, se on ainoa mihin kykenette\\


Rhodry ei tuntenut helpotusta eikä kiitollisuutta, kun relorealaiset katkaisivat hänen kahleensa. Jos tarkkoja oltiin, hän ei tuntenut mitään. Hän vain kohtasi tyynesti merimiehen karskin katseen, suostumatta luovuttamaan, ennen kuin tämä käänsi omansa pois. Sinisten silmien katse oli jäätä nuoren miehen tarkkaillessa ruumaa. Kuolleita makasi kaikkialla ja joukko relorealaisia seisoi yhtenä ainoana ryhmänä ruuman keskellä ja jutteli matalalla äänellä keskenään, vilkaisten aina välillä kaleeriorjia.
”Mitä meille tapahtuu?” Rhodry käänsi päätään vapisevan äänen suuntaan. Relorealainen seilori oli juuri vapauttanut kahleistaan luunlaihan miehen, jonka silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa ja joka vapisi kauttaaltaan. Rhodryn teki mieli sylkäistä. Pelkoa, tuo mies suorastaan löyhäsi siltä. Rhodry itse tunsi kadottaneensa kykynsä pelätä, se oli jäänyt jonnekin taakse, niihin ensimmäisiin meritaisteluihin, joista hän oli selvinnyt hengissä. Kun oli tajunnut, että äkkikuolema olisi tällä armollisempi kuin elämä, oli lakannut piittaamasta. Niin se vain oli, useimmat orjat tajusivat sen lopulta. Toisaalta jopa niissä, joiden nuorukainen tiesi soutaneen pitkään, näkyi sairaalloinen toivonkipinä, joka suorastaan valaisi saastaisia kasvoja. Halu sylkäistä voimistui.

”Jaa, että mitä?” Vastaaja oli joku häiriintyneen näköinen merimies, joka haisi suurin piirtein yhtä pahalta kuin kaleeriorjat, tai vaihtoehtoisesti pahemmalta, jos jopa orjan turtuneiden sierainten onnistui napata hänen lemunsa.
”Andorialaiset tapetaan ja relorealaiset päästetään satamaan. Ellei joku isokiho tahdo kuulustella”, Rhodry irvisti ’kusipäät’. Mistä ne muka tiesivät, kuka orjista oli relorealainen? Ikään kuin andorialaisillakaan olisi ollut halua palvella maataan enää tämän jälkeen. Rhodry itse ei edes tiennyt, kummalle puolelle rajaa oli syntynyt. Hänellä oli vain nimi, eikä oikeastaan halua tietää sen alkuperää.
”Ei me enää olla andorialaisia, me ollaan kaleeriorjia”, Rhodry käänsi katseensa huutajan suuntaan. Mies, joka oli soutanut kaleereja liian vähän aikaa, jotta olisi kokonaan menettänyt elämänhalunsa. Kaleeriorja ja idiootti, tuo ainakin olisi mennyttä, jos nämä valtaajat tosiaan tahtoivat tappaa andorialaiset vangit. Toisaalta hän oli myös kuullut, että heitä luovutettiin parantajaoppilaiden harjoitusmateriaaliksi, kuolema oli kuuleman mukaan armollisempi merimiesten käsissä. Alun perin kysymyksen esittänyt mies osoitti vapisevalla sormellaan (jota hänen vierustoveriaan kahleista vapauttava merimies inhoten väisti) relorelaisten rypästä.
”Minä en tahdo kuolla, olen soutanut riittävän kauan kuvitellun rikokseni edestä”, Rhodry irvisti hänelle uudemman kerran. Idiootit. Todelliset typerykset. Mikseivät ne vain pitäneet päitään kiinni? Suurisuiset kampelat, jotka tuijottivat hämärään tottuneilla silmillään kuin pöllöt, nyt kun kansiluukku oli auki.
”Te pysytte ruumassa, kunnes joku päättää, mitä teille tehdään”, puhuja oli relorealainen, muttei sama kuin se ensimmäinen. Rhodry arveli, että tuntisi jopa veren tahriman ruuman enemmän kohdikseen, kuin minkään sen ulkopuolella. Hänen silmänsä osuivat häntä aiemmin puhutelleen naisen ruumiiseen, jonka kaulavaltimosta veri oli lakannut valumasta. Se oli jo kylmennyt ja alkaisi pian haista näillä lämpötiloilla.

Joitakin hetkiä myöhemmin relorelaiset olivat kiinnittäneet andorialaisen aluksen omaansa ja lähteneet hinaamaan sitä, Iankaikkiset tiesivät yksin minne. Jonnekin kohti Rhodrylle tuntematonta satamaa. Ne idiootit olivat työntäneet jäljelle jääneet andorialaiset sotilaat ja laivan päällystön aseettomina orjien kanssa ruumaan. Jo nyt orjien silmissä oli hullu kiilto, näiden katsoessa noita miehiä, jotka aiemmin olivat olleet niin paljon heidän yläpuolellaan. Tai ehkä relorealaiset vain saivat hupia siitä, että löysivät andorilaiset omien orjiensa kappaleiksi repiminä. Rhodry ei aikonut osallistua siihen murhaan, vaikka ei se täällä kenestäkään murhalta tuntunut, lähinnä tilien tasaamiselta. Irvistäen nuorukainen käänsi selkänsä muille ja istuutui kansiluukun lähelle, tuijottaen kansilankkujen välistä kajastavaa auringonvaloa. Ehkä hän saisi tilaisuuden hankkia itselleen elämän Reloreassa. Toivoa hän ei uskaltanut tai osannut. Sekin hän oli hukannut jo kauan sitten. Niinpä hän vain odotti nähdäkseen, mitä tuleman piti. Hän tulisi hyväksymään sen aivan yhtä tyynesti, kuin kaiken muunkin tähän mennessä. Kaleeriorja matkalla kohti vapautta.
Takaisin alkuun
Näytä edelliset viestit:   
Lähetä uusi viesti   Tämä aihe on lukittu, et voi muokata vastauksia tai kirjoittaa uusia vastauksia    Siirry päävalikkoon -> Matkalla ja nimettömillä mailla Kaikki ajat ovat GMT + 2 tuntia
Siirry sivulle Edellinen  1, 2
Sivu 2 Yht. 2

 
Siirry:  
Et voi kirjoittaa uusia viestejä tässä foorumissa
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Et voi muokata viestejäsi tässä foorumissa
Et voi poistaa viestejäsi tässä foorumissa
Et voi äänestää tässä foorumissa