Soturit, mayarnalaiset, aateliset, johtajat. Ihmiset.


 
Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin    Siirry päävalikkoon -> Muualta tallennetut pelit -> S
Näytä edellinen aihe :: Näytä seuraava aihe  
Reo
Ylläpitäjä

Hahmo:
Reodermy


Mukana: 15v, 0kk, 19p
Alkaen: 3.10.02 0:00
Viestejä: 4120
Paikkakunta: Helsinki

Hahmot:
Dimictus
Reodermy
Seraneya
Wilfraen
LähetäLähetetty: Keskiviikkona 9.7.2008 klo 0:30    Viestin aihe: Soturit, mayarnalaiset, aateliset, johtajat. Ihmiset.
Vastaa lainaamalla viestiä


(( Olemme elossa! Minä ja Huivi olemme pelailleet nyt tällaista tarinaa. Vaihteeksi olemme yrittäneet pitää yhteisen, mahdollisimman luettavissa olevan linjan. Ja mikä minua henkilökohtaisesti huvittaa huvittamasta päästyäkin on se, että yli viiden vuoden pelihistorian jälkeen Reodermy Fucking Asgerd esiintyy edes melkein inhimillisenä siinä missä Thory Asgerd on kerrankin vakava. Huh huh.

Yhteenveto:
Soturit, sotilaat, mayarnalaiset, aateliset, johtajat. He kaksi olivat sitä kaikkea. Kun puhdasmielisten verinen aamu koitti, olivat he molemmat lisäksi — vihdoin — ihmisiä.
Tämä tarina sijoittuu Puhdasmielisiä seuraavaan aamuun 16.2.103. Yhden kerran maailmanhistoriassa Reodermy Lÿx Asgerd on kirjoitettu ihmisenä ja Thory Asgerd sotilaana — ja se tapahtuu tässä tarinassa.


Tarina on vielä kesken ja voi muuttua ennen lopullista versiotaan (nimikin on hatusta nykäisty ja muuttuvainen), mutta hei, ainakin meillä on mustaa valkoisella. ))



Laefaerdi 16.2.103

Hän istui työhuoneensa tuolissa. Siinä, jonka hän oli nostanut takaisin pystyyn. Siinä, jonka ympärillä kaikki oltiin yöllä levitetty tai revitty. Harmaa aamu paljasti pölyisen, kylmän huoneen. Työpöytä oli säpäleinä, lasinsiruja. Sukuvaakunoin koristellut kankaat oli kiskottu alas, repaleita. Nurkassa ollut patsas oli kaadettu niin että sen kasvot olivat haljenneet, mutta sen hän oli tehnyt itse.
Reodermy nojasi kyynärpäätään raskaasti tuolin käsinojaan ja sinetöi huulensa sormiensa taakse. Sinisten silmien katse liikkui erikorkuisilla paperipinoilla, jotka hän oli kerännyt lattialle siisteihin, sotilaallisiin riveihin. Puolensataa, hän arveli. Puolensataa paperia puuttui. Ja vaikka hän kuinka mietti, vaikka hän jännitti otsansa lihaksia kunnes iho oli syvillä uurteilla ja päätä koski, ei hänen onnistunut muistaa, mitä kaikkea niihin oli kirjoitettu.

Hän nousi ylös ja asteli hitaasti papereiden lomassa. Kengät kopahtelivat hiljaisessa autiudessa. Tuossa, tuossa oli jonkun toisen sisääntuomaa soraa. Ja silti — kyse saattoi olla kenestä tahansa. Suurmestari jatkoi matkaansa kirjahyllylle, jonka lähes jokainen esine oltiin vedetty alas. Sen edustalta hän nosti pienen kangaspussukan. Hän roikotti sitä kuin kuollutta rottaa, epämieltyneenä muttei yllättyneenä, kulkiessaan huoneensa ympäri.
”Reodermy Lÿx”, hän sanoi itselleen. ”Joskus sinäkin tarvitset tukea.”
Hän tosin ei pitänyt siitä. Ei siitäkään huolimatta, että hänen äänensävynsä oli rauhallinen ja selitti kärsivällisesti: ”Olisihan tämä sitä paitsi voinut olla vähän helpompaa, jos olisit noudattanut lääkitystäsi alusta lähtien.”
Huokaisu. Täällä täytyi olla punaviiniä. Tai siis kyllä, kyllä täällä oli punaviiniä, mutta eikö hän varta vasten ollut päättänyt jättää kaapin oven lukkoon. Ärtymys jännitti ohimolihakset. Mies avasi pussin nyörit, otti muutamia nahkeita lehtiä, heitti ne suuhunsa ja marssi ulos huoneestaan. Kangaspussi putosi toimiston lattialle ennen kuin ovi suljettiin ja lukittiin taas. Portaissa suurmestari ohitti tummaihoisen naisen sanomatta hänelle sanaakaan. Ja sitten, sitten hän oli työntekijöiden kerroksessa.

Napakka koputus ovelle sai Ktrinkan hätkähtämään. Mikäli ääni pääsi yllättämään Thoryn, mies peitti reaktionsa hyvin. Reon kävellessä sisään huoneeseen sekä tyttö että herttua katsoivat häntä odottavasti. Odotus oli kirjailtu selkein pistoin lapsen väsymyksestä ja liian monesta järkytyksestä nuutuneille kasvoille, se oli maalattu vääjäämättömin siveltimenvedoin Thoryn yhdessä yössä ikääntyneille ja vallattomuudesta pyyhityille piirteille. Odotus kuiskasi taustasävelmäänsä tavassa, jolla huonetta vielä hiljattain hallussa pitäneen mestarin omaisuus oli kasattu siistiin pinoon yhteen nurkkaan, tyhjän työpöydän kieliessä tuottamattomasta tyhjyydestä, odotuksen sietämättömästä, kaikennielevästä läsnäolosta. Kyllä, he odottivat suurmestarinsa seuraavaa liikettä, sillä vihollisen liikkeiden aika oli ohi.

Oven kumahdus karmejaan vasten, sulkeutumisen ääni. Vain he kolme olivat huoneessa, vääristynyt perhe, ja Thory työnsi itsensä irti pöydästä, jonka kulman varaan oli laskenut painonsa. Tänä aamuna ei ollut iloisia tervehdyksiä, ei leikinlaskua, ei läheisyyttä. Oli vain yhteisen surun tiedostava katse, vakavaakin vakavampi ääni, aviomieheltä toiselle kriisin hetkellä, kun jäljelle jäi vain ytimeen valetut sotilaat.
”Reo.”
Thory ei tiennyt, kuka häntä lähestyi, suurmestari, aliherttua, vaiko hänen ystävänsä. Hän ei tiennyt edes, oliko hän nyt Mayarnan kasvatti, sukunsa päämies vai aviomies. Vaikkei mikään ulkoisesti muuttunut, vaikka he olivat täsmälleen samannäköisiä kuin minä tahansa aamunkoittona, pinnan alla kyti muutos, ero normaaliin. Nuo erot laskettiin menetettyjen määrässä, tuhojen laajuudessa, pelon ja epätietoisuuden mitalla. Ja siitä syystä he olivat molemmat vakavia.

Thory puolittain odotti Ktrinkan tekevän jotain poikkeavaa, syöksyvän Reodermyn jalkoihin, pillahtavan itkuun, mitä tahansa tytölle epänormaalia ja mille tahansa lapselle luontevaa. Kulunut yö oli venyttänyt kaikki äärirajoilleen. Eikä täysikasvuisilla ollut varaa ratketa vielä. Ja kuitenkaan ei Ktrinka tehnyt elettäkään. Kyyhötti vain nurkassa lattialla kuten aina. Hänellä oli yllään pelkkä yömekko, jonka vereen tahriintuneen rintamuksen Reodermy laitoi hiljaisena merkille.
”Thory”, hän sanoi nostaen katseensa rintamatoveriinsa. Hänen kurkkunsa oli kuiva ja hän rykäisi.
Eikä Thory ollut nähnyt häntä noin väsyneenä, ei varmasti sitten — sitten rintama-aamun. Reodermy käveli Ktrinkan luo, jolloin tyttö nousi hermostuneen oloisena jaloilleen. Tapa, jolla keinoisä silitti vaaleita hiuksia oli karhea ja kokematon, mutta suurten lapsensilmien katse näytti silti korostuneen kiitolliselta.
Pieni, todennäköisesti valehdeltu hymynkare pehmensi suurmestarin vakavuutta. ”Kiitos, Ktrinka”, hän sanoi.
Lapsi nyyhkäisi äänekkäästi, muttei muutoin sanonut mitään, tapitti vain.
”Sinusta on tullut oikea taistelija”, jatkoi mies hiljaisella äänellä. ”Tällaista on oikean relorealaisen elämä. Anteeksi, että sinusta piti tulla aikuinen tänään.”
Tytön alahuuli alkoi vapista. Reodermyn kasvoilla mikään ei muuttunut. ”Olen ylpeä sinusta.”
”Re-o!” tyttö kiljahti. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja jännittyi kauttaaltaan. ”E-e-en — en! — m-m-m-inä ole k-k-ketään tap-p-panut!”
Reodermyn käsi pysähtyi ja hän näytti yllättyneeltä. ”Oletko sinä loukkaantunut?”
Ktrinka iski nyrkkinsä huuliaan vasten ja kiljui mykistetysti. Soturi hänen edessään vain tuijotti tietämättä, mitä tehdä.

Vastaus tuli huoneen toiselta soturilta, lapsen ahdistuksen edessä ikkunan puoleen kääntyneeltä. Jokainen ruumis, jota hän oli tänään käsitellyt, painoi Thoryn harteita hitusen alemmas, jokainen vapiseva tavu Ktrinkan huulilta sulki jotain ilmeessä, kunnes herttua oli kerrankin suurmestaria pidättyvämpi, tulkitsemattomampi.
”Veri ei ole lapsen, eivätkä hänen vammansa vakavia. Tällä hetkellä eivät edes hoitoa vaativia.” Kun sairastupa pullisteli haavoittuneita, lapsen kipeä poski ei ollut ensisijainen murhe parantajille. ”Ja sinun sietäisikin olla ylpeä Ktrinkasta.” Thoryn kevyt sipaisu lapsen valkeilla hiuksilla ei vahingossakaan osunut Reodermyn puolitiehen unohtuneeseen käteen. ”Pärjäsit oikein hyvin, kultaseni.” Katse, jonka punatukkainen soturi soi lapselle, oli niitä harvoja, jotka oli varattu vain tälle pikkutytölle, ja poikavauvalle kaukana turvassa.
Tyttö katsoi heitä kumpaakin vuorotellen, silkka kauhu nopeasti vettyvissä silmissään. Reodermy arveli hänen olevan järkyttynyt, pettynyt ja surullinen kohdatessaan kaitsijoidensa todellisen luonteen.
”Ei mitään huolta, Ktrinka”, mies sanoi, vaikka lapsen molemmat vanhemmat pysyivät epäluontevasti kädenmitan päässä. ”Ei enää.”
Tytön kiljahdukset vaimenivat hiljaiseksi valitukseksi ja hän puristi silmänsä kiinni. Hetken hän tömisteli jalkojaan, sitten hän valui kyyryyn niille sijoilleen ja käpertyi siihen. Lapsiparka. Eivätkä aikuiset miehet, sotilaat, keksineet mitään, millä rauhoittaa häntä. He vain seisoivat vaivautuneina paikoillaan ja hypistelivät sormenpäitään. Sekunnin. Toisen. Ktrinka uikahti ja livahti sokeana Reodermyn jalkojen luo törmäten niihin voimakkaasti. Suurmestari huokaisi ja hyvin helponnäköisesti nosti surkean ihmisnyytin ylös lattialta. Eihän se mitenkään äidilliseltä näyttänyt, mutta se oli huomaavaisin ele, jonka hän osasi. Ktrinka itse kiersi kätensä miehen niskan taakse ja veti itseään lähemmäs kunnes suurmestari ymmärsi päästää hänet painautumaan rintakehäänsä vasten.
”Ktrinka”, hän sanoi, mutta välittömästi tyttö sähähti ”Tshys!” eikä Reodermy jatkanut.
Laskeutui pitkä hiljaisuus, joka teki lapsen nyyhkytyksen erittäin selkeäksi ja läsnäolevaksi. Reodermy tuijotti vastakkaista seinää todennäköisesti näkemättä sitä. Vasta kun Ktrinka hiljeni, hän ilmoitti lähes monotonisella äänellä vievänsä hänet nyt viereiseen huoneeseen nukkumaan.
”En minä halua”, mutisi lapsi.
”Sinun täytyy saada unta, jotta olet valmis auttamaan.”
Tyttö ynähti kuin aikoakseen vastustella, mutta luovutti sitten. Suurmestari ei ehdottanut kompromissejä, vaan kantoi Ktrinkan jonkun mestarin makuuhuoneeseen.

Liki neljänneshehkua myöhemmin hän asteli takaisin työhuoneeseen. Hän oli kalpea. Silmien alla kulkivat sysitummat varjot. Valvominen ja kuivunut hiki saivat ihon näyttämään nahkealta ja hiukset olivat läheltä katsottuna epätavallisen sekaisin. Vasen kämmen oli paisunut toispuoleiseksi, muuttunut iloisen värikkääksi. Hän ei näyttänyt haluavan liikuttaa sormiaan. Mutta tietenkin, tälläkin kertaa, olennaisin sana oli ”verrannollisuus”.

”Kerro minulle yöstä”, hän sanoikin astellessaan keskelle huonetta. Ääni oli hiljainen niin kuin hän olisi varonut herättämästä lasta — niin kuin Ktrinka olisi muka saattanut puhjeta itkuun.
”Ei minulla ole mitään kerrottavaa, mitä et olisi jo kuullut muilta. Voin antaa raportin, kyllä, mutta sitä varten minun pitäisi koota ajatukseni ja erotella tapahtumat tuntemuksista. Minä olen ollut ihan liian kauan poissa näistä kuvioista.” Jotain Thoryn olemuksessa ratkesi sanojen myötä, miehen romahtaessa istumaan pöydän kulmalle. Katse ei kohdannut Reodermyä, vaan mies tuijotti synkkänä seinää. Verrattuna mieheensä herttua voi erinomaisesti, hän ei ollut rähjäisyytensä, vammojensa tai menetyksiensä kanssa lähelläkään samaa tasoa suurmestarin kanssa. Yöllinen ei ollut ollut hänen taistelunsa, ja jotain siitä tiedosta painoi hänen soturinryhtiään, sai silmät lipumaan ohi Reodermyn hahmon kuin itsestään.
”Mmm”, myönsi suurmestari asettaen terveen kätensä raskaasti kyljelleen. ”Odotan kirjallista raporttia puolen päivän aikaan.”
Thoryn vakava nyökkäys, joka oli ainoa vastaus esitettyyn vaatimukseen, kertoi selvemmin kuin mitkään sanat, etteivät asetelmat miesten välillä olleet normaalit. Milloin tahansa muulloin Reodermy olisi osannut odottaa vitsikkäänsorttista, vähintäänkin ärsyttävää vastakommenttia. Ei tänään. Thory saattoi vilkaista vanhoja palojälkiä käsissään, kenties heilautti päätään niin, että hiukset siirtyivät tatuoidun korvalehden edestä, muttei sanonut mitään, ei virnuillut toispuoleisesti, ei saanut villiä kiiltoa vihreänharmaisiin silmiinsä. Sen sijaan herttua pakotti itsensä kohtaamaan miehensä katseen, pitämään yllä katsekontaktia, jättämään mieltään varjostavat ajatuksen vaille huomiota. Reodermyn urhea ja sinnikäs tapa pitää itsensä koossa sai Thoryn ryhdistäytymään jälleen, täyttäen onttoutta ylpeydellä. Riippumatta siitä, mitä Thory oli ja ei ollut, mitä hän oli ja ei ollut tehnyt, hänen Reonsa oli katastrofin ytimessäkin horjumaton suurmestari. Thory saattoi tuntea halua sulkea aviomiehensä syliinsä, kertoa karheaksi kiristyneellä äänellään pahoittelunsa, vaikeaselkoisen häpeänsä yön tapahtumien johdosta sekä Reodermyn puheen aiheuttaman monisyisen ylpeytensä, mutta hän tunsi Reonsa, eikä suurmestaria halattu. Se olisi kolhinut Reon rajoja, astunut murskaavasti miehen reviirille. Joten Thory pidättäytyi sanomasta mitään, elehtimästä mitään. Sen lähemmäs kunnioittavaa elettä he eivät aivan heti pääsisi, he kaksi.

”Sinun pitäisi etsiä tovi lepäämiselle, Reo. Jossain välissä. Suosittelen.”

Suurmestari vaikutti miettivän, sitten hän nyökkäsi. ”Niin.”
Heidän ymmärtävä katsekontaktinsa rikkoontui kun hän katseli ympärilleen. Työhuoneessa ei ollut muita jalkojen lepuuttamiseen sopivia huonekaluja kuin yksi tuoli ja pöytä, mikä edesauttoi valveilla pysymistä. Hän asteli pöydälle Thoryn viereen, huokaisi ja istuutui.
”Entä osaatko sanoa, milloin asuintiloissani on käyty? Tai kuka?” hän kysyi kääntymättä katsomaan kanssasoturiaan.
Katsomatta hän ei voinut nähdä lyhyttä hetkeä, jona vakava ilme hajosi otsan rypistyessä epävarmasti ja hampaiden kalvaessa alahuulta välissään. Häviävän pieni hetki, jota Reodermy ei koskaan tietäisi edes menettäneensä.
”Varmuudella osaan sanoa, että ylikersantti Fehrme poistui yhdentoista sotilaan kanssa huoneistosta vähän ennen taistelun loppua. Mestari Enoch lähetti Fehrmen etsimään sinua.”
Reodermyn sisäänhengitys pysähtyi, mutta Thory ei huomannut vaan jatkoi: ”Fehrmen mukaan huoneisto oli heidän saapuessa samassa kunnossa kuin mistä sen löysin. Ktrinka saattaisi tietää, mutta epäilen, että lapsi osaa kertoa mitään, edes rauhoituttuaan. Jätin hänet sinne…”
”Jätit pikkutytön vartioimaan huonetta!?” Reodermy älähti äkisti. Hänen äkisti syyttäväksi muuttuva katseensa kääntyi Thoryn puoleen. Hänen ihonsa kiristyi. ”Noviisin? Oletko menettänyt täysin otteesi?”
Reodermyn syyttävä katse ei jäänyt Thorylta huomaamatta, mutta herttua ei katsonut takaisin. Ei, sillä Thoryn pää oli painettu kuin lyödyn miehen. Hän otti syytöksen nöyränä vastaan, lisäsi Reon syytöksen omiensa päälle. Valkeiksi jännittyviltä rystysiltä ja tiukkaan puristuvalta leualta saattoi lukea tunnekirjon, joka oli ollut pysäyttää Thoryn sydämen hänen alkujaan tajuttua jättäneensä tyttärensä vaaraan.
”Ilmeisesti. Kai minä olen menettänyt otteeni. En vain –” Hän jätti ajatuksen kesken, lauseen viimeistelemättä. Hän ei ollut aikeissakaan puolustella huonoja päätöksiään Reolle, jolta oli ryövätty mahdollisuus yhtään minkäänlaisiin päätöksiin. Totuus oli, ettei hän ollut ajatellut loppuun. Hän oli vain tahtonut estää lasta menemästä taisteluun. Oli heidän onnensa, että tosipaikan tullen lapsi ajatteli nopeasti.

”Onneksi tyttö pitää itsestään huolta.” Tietoisen ponnistuksen tuloksena jännitys suli herttuan varrelta, nyrkkiin puristuneet kädet painautuivat tukevasti pöydän pinnalle, päänliike heitti niskasta karanneet hiukset selän puolelle. ”Minun pitää varmaankin lähteä pian. Vaikka kuinka eristäisit oppilaasi ja henkilökuntasi, joku vuotaa aina. En halua, että huhu tavoittaa ketään ennen kuin olen näyttäytynyt elossa Mayarnan ulkopuolella.”
”Lakkaa puhumasta noin”, murahti suurmestari. Hän vetäytyi taemmas pöydällä, nojasi selkänsä seinää vasten ja nosti toisen jalkansa koukkuun. Terveellä kädellään hän hieroi uupuneena tai turhautuneena silmäänsä. ”Huhun on parasta kuolla noille porteille tai viimeistään surevien sisarusten huulille. Vaikka —”, ja hän sattui piilottamaan katseensa nyrkkinsä taakse, ”— olet todennäköisesti oikeassa ja tänään on tehtävä puolustussuunnitelma niistä lähtökohdista, jotka minulla on enää käytössäni.”

Hän laski kätensä syliinsä ja huokaisi. ”Lavon Enoch. Mitään sanottavaa hänestä?”
Keskustelun uusi suunta tuli yllätyksenä Thorylle, eikä hän vaivautunut peittämään sitä. Reodermy tosin ei tuntunut suuremmin välittävän, oliko hänen ajatuksenvirtansa ymmärrettävissä keskustelukumppanille.
”Mestari Enoch oli yksi merkittävimmistä puolustuksen organisoijista. Mikä tietysti sopii paitsi hänen imagoonsa myös asemaansa, eikä siis ole kovin yllättävää. Käsittääkseni ainoa suurmestaria etsinyt ryhmä oli Fehrmen.” Tapa, jolla herttua lausui Fehrmen, antoi selkeästi ymmärtää, että hän olisi mieluusti korvannut nimen kuvaavammalla termillä ”ärsyttävä nulikka”. Äänensävy kiinnitti myös Reodermyn huomion ja hän loi arvioivan katseen herttuaan.
”Mitään erityistä sanottavaa ylikersantti Fehrmestä?” hän varmisti uteliaasti.
Nolo virne, jonka kysymys sai aikaan, oli perin tyypillinen Thorylle missä tahansa elämänvaiheessa. "Meillä oli pientä erimielisyyttä hierarkiasta. Muuten ihan kunnollisen sotilaan oloinen nuorukainen, noudattamassa ylempiensä käskyjä." Fehrme oli onnistunut osumaan arkaan kohtaan, ei vähättelemällä aatelisarvoa, vaan aliarvioimalla Thoryn kyvykkyyden sotilaana. Reodermy virnisti hänelle, mutta se oli lähinnä laimea, muotonsa tyystin unohtanut, äänetön hymähdys. Vaikka Thoryn tilanne tarjosikin mahdollisuuden huomauttaa hänelle ilkeästi vanhojen aikojen ja nykyisyyden eroista, hänen ei tehnyt mieli tarttua tilaisuuteen. Sen sijaan hän nipisti itseään nenänvarresta ja sulki silmänsä kun etäinen pahoinvoinnin aalto nousi niskanikamia pitkin kohti kasvoja.
”Olisikohan siinä ollut kaikki”, hän mietti mutisten. ”Mayarnasta. Oletko sinä kunnossa?”

”Jahka olen levännyt ja tasaantunut, kyllä, olen kunnossa. En ehkä ole ihan parhaimmillani, mutten minä täysin ole otettani menettänyt.”
Väsymys ja menneen yön tapahtumat painoivat yhä raskaina, pitäen tunnelman alhaalla, mutta jotain pääsi jo pilkahtamaan katseeseen. Se jokin oli toveruutta, kahta miestä yhdistävä tila. Silloin, kun saattoi katsoa toveriaan, ja sanoa ”niin, minä pidän huolen itsestäni, ja sinä pidät huolen itsestäsi, ja kun se ei riitä, minä tulen apuun, tai sinä tulet apuun, ja me kompuroimme yhdessä tästä läpi."
Herttuan katse kipusi yli vammojen ja henkisen sekä ruumiillisen kivun merkkien Reodermyn kasvoilla ennen kuin palautti kysymyksen lähtöpisteeseensä. ”Entä sinä? Miten pärjäät?”
"Niin kuin voi odottaa voivan kun Verilöyly toistuu enkä minä edes ole täällä", vastasi Reodermy viivyttelemättä, mutta hiven pintajännitystä äänessään. Hän kurtisti kulmiaan, mutta laski sitten murahtaen kätensä ja avasi silmänsä. Jäänsiniset. "Uskomatonta, että näin pääsi tapahtumaan." Hänen silmäkulmassaan kävi pieni nykäisy ennen kuin hän käänsi rauhallisen, mutta liian etäisen katseensa Thoryyn. "En kuunaan ajatellut, että suurmestarius voisi tarkoittaa, etten koskaan enää ole kohtaamassa vihollista silmästä silmään."
Iso tunnustus. Sen täytyi olla kova pala Reodermylle, joka oli peloton soturi, urhea sotilas. Soturi kauan ennen kuin juonittelut, politiikka ja käytännön järjestelyt tulivat kuvaan. Thory ei tiennyt, mitä vastata, mitä oli enää sanottavana. Hän itse oli törmännyt vastaavaan ongelmaan, kun luonto sanoi yhtä ja pitkän tauon seuraukset toista, kun kauppias-tilanhoitaja-herttuasta piti kuoriutua syvällä uinuva sotilas, eikä epäonnistumisista voinut syyttää kuin omia päätöksiä ajankiertoja sitten. Silti tilanne oli täysin eri, sillä Reon piti erillään kutsumuksesta asema ja status, suurmestarius, joka nosti hänet maskotiksi ja esikuvaksi, jätti hyvin vähän tilaa itse miehelle. Tosin, siitä juuri oli kyse Fehrmen vähättelyssä, kun rivisotilaalle aatelismies ei voinut olla pätevä soturi. Vaikka Reo tuskin katsoi todella häntä, Thory hymyili myötätuntoisesti. ”Ei sitä kyllä vielä kykene edes käsittämään. Jotenkin, vaikka muille tapahtuisi mitä, Mayarna on sentään Mayarna.”

Sen kuullessaan Reodermy tarttui pöydälle asetettuun kirjaan ja viskasi sen raivoissaan vasten viereistä seinää. Yllättävä purkaus sai Thoryn loikkaamaan paikaltaan pöydänreunalta, todella loikkaamaan, mahdollisimman etäälle ja taisteluvalmiudessa. Hän pysyi hiljaa ja varuillaan, kuten kuka tahansa ajankiertoja voimakastahtoisen naisen kanssa elänyt viisas mies tavaroiden alkaessa lennellä. Lujatekoisen kirjan valkeita sivuja raastautui irti lehahtavan äänen saattelemana ja se mäiskähti surkeana lattialle. Hetken kirjan heittänyt mies loimusi irti päässyttä, padottua vihaa. Se kylmäsi ja tummensi katseen, veti huulet tiukaksi viivaksi, sitten terävänä liikahduksena pois yhteenpuristettujen hampaiden päältä. Se jännitti lihakset niin kuin hetkeä ennen hyökkäystä, puristi terveen käden nyrkkiin ja liikautti vahingoittuneen sormia. Se puhui enemmän kuin kieli, joka ei vieläkään halunnut pukea sanoiksi epäilyksiä, kauhunsekaista kostonhimoa, tulkintoja totuuksista.
Vailla sanoja, joilla lievittää tilannetta, tietäen, että kosketus olisi suolaa haavoihin, Thory vaelsi hitaasti kirjanraadon luo. Nahkakansien välistä lepatti lattialle surullisia irtolehtiä hänen poimiessa sen lattialta. Hän ei tehnyt elettäkään kootakseen kirjaa jälleen lukukelpoiseksi, vaan astui välinpitämättömästi papereille. Reodermyn purkauksen jälkimainingit olivat laantuneet nahkakansien tömähtäessä nurkan tavarapinoon. Säpsähdyksen adrenaliini oli valunut Thoryn elimistöstä, ylitsepursuavan tulenkatkuinen viha oli jälleen kätketty kasvoilta suurmestarin sisälle.
Se oli ollut vain pieni hetki, ohikiitävä, mutta sillä hetkellä oli paljastettu jotain niin voimakasta, että kaikki Mayarnassa tunsivat osansa siitä. Tuo tunne olisi kätkettävä, piilotettava ja käsiteltävä verhottuna, mutta se oli olemassa, juuri niin eläimellisen, tuskaisen, korventavan intensiivisenä tunteena, joka ei taipunut niin rajoittaviin määritelmiin kuin ”viha” tai ”katkeruus”. Sen olemassaoloa ei voinut kieltää sen paremmin kuin tyhjässä huoneessa saattoi kätkeä yksinäiset, suttaantuneet ja orvot lehdet kirjasta, joka vielä tovi sitten oli ollut yhtenäinen, koskematon. Pahaa-aavistamaton.

Thory ei löytänyt sanoja edes tilanteen rauhoituttua. Sen sijaan, että olisi palannut pöydälle, hän astui ikkunan eteen, katsellen kauas. Rypyt otsalla antoivat ymmärtää, ettei hän pitänyt sen enempää näkemästään kuin ajatuksistaankaan. Hän kuuli alavireisen synkkyyden Reodermyn äänessä miehen puhuessa hänen selkänsä takana: ”Reindorenille kävi samoin. Paitsi, että hän kuoli henkilökuntansa ja oppilaidensa rinnalla.”
Hänen äänestään puuttui selkäranka. Vaikka se oli horjumaton ja selkeä, oli se jotenkin liian epäpuhdas, haalea, ollakseen Reodermyn oma ääni. ”Minut kutsuttiin tänne kun kaikki oli siivottu. Ei yhtään ruumista jäljellä, vain ne katseet. Enkä minä vieläkään saa aikaiseksi koko kuvaa, en taaskaan. Olen häpeäksi omalle tittelilleni.”
Thory kääntyi katsomaan häntä. Reodermy ei nojannut enää seinään, vaan raskaasti toiseen käteensä, etukenossa. Pöydällä koukussa oleva jalka sai hänet näyttämään hivenen poikamaiselta täysin väärällä hetkellä, mutta se olikin ainut nuori yksityiskohta hänessä. Hän katsoi aviopuolisoaan väsyneenä ja rehellisenä kunnes hänen katseensa alkoi harhailla huoneen yksityiskohtiin.
”Mutta ehkä siksi, että kestin rikkonaisen Mayarnan korjaamisen silloin, kestän sen nytkin. Tämä ei ole niin paha. Tällä kertaa kuolleita on paljon vähemmän, materiaalivahinkoja paljon harvemmassa, eikä Mayarna osoittaudu huonon taloudenpidon ruoskimaksi kulissiksi, jonka pankkiholvi kasvaa pelkästään hämähäkinseittejä.”
Jos tarkkaan katsoi, huomasi hänen molempien käsiensä vapisevan, ja hän kurtisti kulmiaan jollekin sisältäpäin tulevalle häiriötekijälle.
”Reindoren ei olisi koskaan kyennyt korjaamaan tilannetta, ei enää silloin. Kenties hän ei edes kuollut sattumalta, sillä hän oli hyvää ajatteleva suurmestari, kaikesta huolimatta. Myönnän, että oli sula ihme, että minäkään onnistuin. Tähän päivänkiertoon asti, siis. Nyt on vaikeaa olla jossittelematta ja ajattelematta, miten Reindoren olisi toiminut ja miten minä toimin yli kuusi ajankiertoa sitten tai mitä kaikkea siihen väliin mahtuu. Aikoinaan olisi kyllä ollut Mayarnalle hyväksi, jos olisin voinut luottaa johonkuhun korkeamman laskennon hallitsevaan tai ylipäänsä ystäviini, mutta no, meillä oli — muilla oli kaikilla oma elämänsä, kuitenkin, joten samapa tuo. Nyt on vain vaikeaa olla muistelematta.”
Hän käänsi katseensa takaisin Thoryyn. Hiljainen syytös, joka siinä asui, paljasti sen, minkä sanat jättivät lisäämättä.

Jo suurmestarin sanat olivat saaneet Thoryn asennon kiristymään, mutta syytös katseessa sytytti polttavan kiukun harmaanvihreisiin silmiin. Herttuan suuttumus oli sitä laatua, joka sai hänen äitinsä varpailleen: kylmää, sisäänpäin vedettyä ja arvaamatonta. Kun Thory artikuloi suuttumuksensa, hän ei huutanut, ei korottanut ääntään. Hänen äänensäkin oli kylmä, tuli miltein hampaiden välistä sihauksina. Eikä Thory vaivautunut kiertelemään, hän vastasi suoraan lausumattomaan.
”Kyllä, Reo, minulla oli oma elämä. Jätin Mayarnan taakseni kauan sitten. Sinä olit tehnyt niin väistämättömän selväksi, ettet kaivannut minulta enää mitään, joten suo anteeksi etten tullut tarjoamaan apua, jota et halunnut. Ja tiedätkö, Mayarna ei ole enää minun kotini, eikä elämäni, mutta minä taistelin tänä yönä sinun koulusi puolesta. Minä huolehdin sinun oppilaittesi ruumiista. Joten sinun on turha vihjata, etten minä tulisi avuksesi. Minä tulen aina avuksesi, Reo. Haista paska.”

Reodermy tuijotti häntä vaiti silmät hitaasti taas kylmeten ja aitous sisikuntaan vetäytyen kunnes hänen suupieleensä ilmestyi pieni, vähättelevä hymy. Silloin lukot olivat taas kiinni, hänen sielunsa siellä missä sen kuuluikin olla.
”Kyllä minä olen vallan hyvin tiennyt, ettet sinä ole enää mayarnalainen tai sen puoleen paljon muutakaan, mistä minä välittäisin”, hän tokaisi. Hänen äänensä oli jälleen eheä, rikkumaton. ”Mutta ulvot väärää kuuta, jos odotat minun ryömivän jalkoihisi kiittämään sinua vaivautumisestasi tänä yönä.”
Hymähdys. Ylenkatsova nipistys nenänvarrella. ”Sitä paitsi sinun on aika paksua puhua minulle enää koskaan avokätisestä avunannostasi. Viimeiseen kymmeneen ajankiertoon sinä et ole tehnyt muuta kuin juossut omien mielihalujesi ja tarpeidesi mukaan milloin Fehrmen, milloin minun jalkoihini, rakas.”
Kertaakaan Thory ei liikkunut, ei paikaltaan, ei lainkaan. Ilmekään ei värähtänyt, elekään ei osoittanut sanojen osuneen maaliinsa. Niin vihainen hän oli.
”Kenenkähän mielihalujen mukaan minun pitäisi elämääni elää? Sinunko? Sitä paitsi, vaikka sinulla olisi vääristynyt kuva maailmanjärjestyksestä, rakas, avioitumisessa ei ole mitään pahaa, ei mitään perustavanlaatuista loukkausta maailmaa kohtaan. Mutta jos sinusta se, että minä löysin elämän aviossa on riittävä syy leikata kaikki siteet, niin ei ehkä kannattaisi olla yllättynyt, jos en ole juoksemassa jalkoihisi saadakseni auttaa. Reo, ystäviä ei kohdella sillä tavalla. Syytä kuule itseäsi, jos sait nostaa Mayarnasi omin käsin raunioista. Kukaan ei ota määräänsä useammin päihinsä ennen kuin kääntää selkänsä. Jos haluat jotain, niin sen kuin pyydät, mutta älä hitto vie syytä minua omista virheistäsi.”
”Minä en syytä sinua omista virheistäni. Minä vain joskus luotin sinuun”, Reodermy tuhahti ja kohotti kylmänrauhallisesti kulmiaan. ”Mutta kuten sanoit —”, hän lisäsi säyseästi, ”— kokemuksesta oppii. Silloin minulla oli vielä kaikenlaisia naiiveja ajatuksia esimerkiksi siitä, että avioitunut mies ehtisi vastata vanhan ystävänsä kirjeisiin.”
Hän liukui alas pöydältä ja ehti löytää vakaan tasapainon ennen kuin hänen polvensa notkahtivat ja hän tajusi putoavansa. Kämmen iski voimalla pöytään, pysäytti liikkeen ja työnsi hänet takaisin suoraksi. ”Helvetti!” mies karjahti vetäen ruhjoutuneen kätensä rintaansa vasten. Silmät puristuivat kiinni ja hän löi terveellä nyrkillä pöytää, joka päästi äänekkään kumahduksen.
”Mutta onneksi siitä on kauan”, hän korahti. Laakea rintakehä kohoili tiuhaan. ”Siitä kun tajusin, millainen pelkuri sinusta oli tullut, kun piilottelit omassa talossasi ja lähetit vaimosi kertomaan kirkkain silmin, että olit rintamalla.”
Hetkellinen välähdys huolta aviomiehen romahtaessa peittyi Thoryssa yhtä nopeasti uusiutuvaan kiukkuun. Tällä kertaa siihen sekoittui kuitenkin hämmennystä.
”Naiivista en tiedä, mutta seniili sinä taidat olla. Yhtäkään kirjettä en koskaan nähnytkään, Reo, en kertaakaan, vaikka olisin luullut sinun sentään vaivautumaan edes joskus vastaamaan.” Hän risti käsivartensa rinnalleen, mutta kiukku oli jäämässä hämmennyksen jalkoihin. ”Enkä minä ole kertaakaan lähettänyt Tesekaa asioilleni. Kun minulla oli asiaa, minä hoidin yhteydenottoni aivan itse. Kun en koskaan saanut vastausta, en edes pyyntöä antaa olla, niin enhän minä nyt loputtomiin jaksa yrittää. Kuinka kauan minun olisi pitänyt anella sinulta huomiota, häh? Vaikka sinä olisitkin ottanut nokkiisi siitä, että nain Tesekan, älä kehtaa väittää, että minä piiloutuisin vaimoni helmoihin. Meistä kahdesta? Minä en ole pelkuri.”

Reodermy naurahti ennen kuin irvisti. Hän avasi silmänsä ja katsoi Thorya katkeran huvittuneesti alta kulmain. Hän antoi itsensä nojautua nyrkkinsä varaan, rikkoi katsekontaktin kääntymällä sivuttain ja istahti pöydänreunalle. Rintakehää vasten lepäävä vaurioitunut kämmen värisytti roikkuvia sormia eikä hengityskään ottanut laantuakseen; se kulki äkillisenä henkäisyinä.
”No —”, hän sanoi hymynpoikanen yhä huulillaan, ”— vaivaahan sillä sitten hetki päätäsi.”
Hän laski katseensa käteensä ja aivan selvä häpeä käväisi hänen kasvoillaan. Hän liikahti epämieltyneesti, piilotti kätensä toiselle puolelleen, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja hengitti hitaasti, kontrolloidusti ulos ennen kuin nosti katseensa tarkoituksenmukaisesti vastakkaiselle seinälle.
Takaisin alkuun
Näytä pelaajan tiedot Lähetä yksityinen viesti Käy pelaajan sivustolla MSN Messenger
Huivi
Board-moderaattori

Hahmo:
Thory


Mukana: 12v, 0kk, 27p
Alkaen: 24.9.05 10:33
Viestejä: 229
Paikkakunta: Helsinki

Hahmot:
Hjuvenoman
Hukemon
Nanda
Thory
LähetäLähetetty: Sunnuntaina 10.8.2008 klo 22:53    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


Tämän olisi tietysti voinut julkaista vähän aikaisemminkin. Ja näemmä Huivin Virallisen Jäsennyksen mukaan uusi viesti alkaa keskeltä kappaletta, mutta hei, aina ei voi voittaa.

Joten loput Thoryn ja Reon Käänteisen psykologian aamusta, tänään täällä teille.



Thory ei yrittänytkään luoda katsekontaktia, ei minkäänlaista kontaktia. Hän puhuikin kuin itselleen, ja hänen olemuksensa ja äänensä tihkuivat hämmennystä.
”Sinä et lähettänyt yhtäkään kirjettä, et koskaan vastannut yhteenkään kirjeeseeni. Jos minulla olisi ollut aikaa, mutta – no, sama se. Oli aika ilmeistä, ettet halunnut olla missään tekemisissä aviosäätyä vaihtaneeseen ystävään. Se oli – tai samapa tuo. Mennyttä.”

"Niin, elämäsi oli taatusti hirvittävän kiireistä, epäilemättä", nyökkäsi Reodermy rauhanomaiseen tapaan. "Hassua, että minä löysin silti aikaa käydä kodissanne. Ja tiedätkö, nyt mieleni tekisi tappaa se ämmä itse."
Yllättyneenä räpsyvät silmät saivat Thoryn kurttuisen otsan siliämään, mutta muuten mikään ei muuttunut. Hän oli yhtä vähän kärryillä kuin aiemmin. Toki, huolimatta keskustelun saamasta uudesta suunnasta, mayarnalaisten surkeat ruumiit olivat yhä vahvasti hänen mielessään, eikä Thory ollut koskaan löytänyt soturina sopivaa tapaa yhdistää työnsä ja perheensä. Joten, ei ollut helppoa taipua ajattelemaan Tesekaa tänään.
”Tappaa Teseka?”
Reodermyn oli vaikeaa olla pyöräyttämättä silmiään. ”Niin", hän sähähti turhautuneena ja nytkähtäen käänsi kasvonsa kohtaamaan Thoryn. "Miten himskatissa sinä olet selvinnyt elämässäsi noin –. " Hän nieli sanansa ja hetken päästä hänen hampaansa kirskahtivat. "Minä kirjoitin sinulle. Sinä kirjoitit minulle. Minä kävin kotonasi. Alkaako tämä nyt viimein upota paksuun kalloosi?"

Thoryn kunniaksi oli sanottava, että asiat loksahtivat saman tien. Silmät kaventuivat, kädet puristuivat nyrkkiin, ja katsoessaan poispäin hänen suunsa vääntyi happameen irveeseen. Thory oli pitkään hiljaa, Reodermyn pilkkaavan katseen alla. Lopulta entisen soturin asento rentoutui, kasvoilta katosi kaikki merkit katkeruudesta. Mutta jotain silmien tienoilla kertoi, että tyyni oli valheellista, että paljastuksen seuraukset vain odottivat sopivaa hetkeään ilmaantua.
”Vai niin”, Thory sanoi, ja hänen äänensä tihkui myrkkyä.

Reodermy pyöritti päätään. Hänellä oli varmasti sanottavanaan monta tuskastunutta herjaa, monta kipeisiin kohtiin pistävää, todenperäistä huomautusta, monta sanaa täynnä syövyttävää myrkkyä – se tuntui ilmassa selkeästi sekoittuen matalaan mielialaan –, mutta hänellä oli sentään järkeä olla sanomatta niistä mitään.
Sen sijaan hän antoi hiljaisuuden pitkittyä. Ilmapiiri muuttui entistä raskaammaksi, hauduttavammaksi, tukahduttavammaksi, kunnes hän teki jotakin tyystin poikkeuksellista ja sanoi: "Olen pahoillani, Thory. Toivoin sinulla olleen hyvän avioliiton, jollei muuta."
Lyhyt, töksähtävä naurahdus, joka irtosi Thorysta reaktiona, oli kaikkea muuta kuin huvittunut. Äänen kuoltua melkein syntymähetkellään, Thory nosti katseensa Reodermyyn. Jos silmät olivat sielun peili, tämän miehen sielu oli pahasti eksyksissä ja hieman särkynyt. Poikkeuksellisen tunnustuksen rakennettua huteran, kiikkerän, parhaimmillaankin keskeneräisen sillan heidän kahden välille, Thory olisi voinut kurottaa omalta puoleltaan vastaan. Mutta hän sanoi:
”Se oli minusta hyvä. Luulin vain, että Tesekasta tuli sellainen vasta myöhemmin.”

Reodermy teki pienen, nyökkäävän eleen. Hengästyneen oloisena hän laskeutui uudemman kerran pöydältä, eikä tällä kertaa menettänyt jalkojensa kannattelevuutta, vaikka huojuikin. Hänen sormenpäänsä hiersivät hermostuneenoloisia ympyröitä pöydänpintaan siitäkin huolimatta, että muutoin hänen liikkeensä olivat rauhallisia.
"Et sinä mikään ihmistuntija ole koskaan tainnut ollakaan", hän tokaisi katsellen huonetta. "Joten kai minä nyt jätän sinut miettimään asioitasi rauhassa."
”Niin”, Thory lähes huokaisi, eikä ollut niin ajatustensa pauloissa, etteikö olisi huomannut aviopuolisonsa epätavanomaista ruumiinkieltä. ”Reo”, hän lisäsi kuin hitaasti jatkuvana ajatusketjuna, ”sinä nostat Mayarnan taas pystyyn. Ja tällä kertaa sinulla on apuna uskomattoman lahjakas ystäväsi, joka taitaa niin numerot kuin kaikkea muuta näppärää. Ei tosin niitä ihmissuhteita.” Ja puolivillainen virneentapainen, jonka hän lahjoitti huterahkolle Reolle, ei aivan ollut leikkisä ja röyhkeä, mutta siinä oli jo yritystä.

Suurmestari hymähti. Kai se oli kauneinta, mitä hän osasi sanoa tuollaiseen huvittuneisuuden verhoamaan vakavuuteen, vaikka hänestä salaa tuntui hyvältä kuulla rohkaisevia sanoja.
"Jos sitten aloittaisit vaikka etsimällä tästä huoneesta jonkin astiasta käyvän esineen", hän neuvoi. "Luulen oksentavani hetkenä minä hyvänsä."
Thory ei esittänyt kysymyksiä, vaan kiskaisi työpöydästä vetolaatikon irti. Huoneita aiemmin hallussa pitänyt mestari ei ollut sisustajatyyppiä, joten löydettävissä ei ollut vaasia saati maljakkoa, ja tunnollisen siistikin tuo henkilö oli, sillä yhtään astiaa ei Thory ollut siivonnut nurkan kasoihin. Makuuhuoneesta olisi saattanut löytyä jotain sopivampaa, mutta mies ei tahtonut häiritä lapsen unta. Etenkään, kun käsillä oli täysin kelvollinen korvike. Hän tarjosi laatikkoa Reodermylle ja yritti saada tolkkua aviomiehensä ulkomuodosta ja käytöksestä. Mies otti laatikon vastaan ja nojautui jälleen kerran pöytää vasten. Hetken aikaa hänen katseensa harhaili ennen kuin hän mutisi: "Voisitko kääntyä katsomaan jonnekin muualle?"
Thory kyllä kohotti huvittuneenoloisesti kulmaansa – selkeä merkki, että hän sentään oli palautumassa itsekseen –, mutta käänsi mukisematta selkänsä. Hän ei edes tehnyt näytöstä siitä, että olisi tutkailevinaan huoneen seiniä Reodermyn joutuessa nöyrtymään inhimillisen kehonsa oikkujen armoille, vaan seisoi ryhdissä kuin vartija, yrittäen tyhjentää päänsä kaikesta. Ja Reodermy Lÿx Asgerd oli pelkkä ihminen, joka tuijotti laatikon pohjaa, tunsi kuolevaisen kehonsa kramppaavan ja tyhjensi kakoen vatsansa nesteistä. Hän huohotti, koetti terästäytyä ja oksensi uudelleen, uudelleen, uudelleen. Inhoten hän sylki kitkerää limaa suustaan. Kuului hiljainen kolahdus kun hän laski vetolaatikon pöydälle. Kun Thory kääntyi ympäri, Reodermyn pää oli hivenen kumarassa, katse ei ollut noussut paljoa lattiarajaa ylemmäksi. Häpeä, hän tiesi.
"Kiitos", suurmestari sanoi ennen kuin hänen aviomiehensä tekisi mieli olla näsäviisas. "Eikä se sitten johdu siitä, että olisin peloissani."
”Vaan?” Utelias, muttei tunkeileva. Huolestunut, muttei holhoava. Vakava, muttei synkkä. Kevyt, muttei välinpitämätön. Oli niin paljon, mitä Thory halusi välittää Reodermylle, ja lopulta sai aikaiseksi vain yhden sanan.
"Ei pelkoa, selvä?" toisti pahoinvoiva.

Thory ei suinkaan ollut täydellinen. Puolustautuva, vähän lapsellinen vastaus nostatti herttuan näsäviisauden esiin.
”Me taisimme selvittää sen jo. Ei pelkoa, selvä.” Mutta huolimatta pienen pienestä virneenalusta, joka nyki hänen suupieltään Reon yrittäessä epätoivoisesti pitää ylpeytensä rippeitä kasassa, Thory oli aidosti huolestunut. ”Mutta mitä sitten? Reo.”
Suurmestari nosti katseensa ja tähyili ympärilleen. Mitä lie silmät etsivätkään, eivät ne sitä löytäneet. "Rohdot", hän mutisi. "Niillä on sivuvaikutuksia."
Nenäänsä kevyesti nyrpistäen hän vilkaisi laatikkoa – ei pistävä haju häntä häirinnyt. "Tällä kertaa vain niitä", hän sanoi kääntyen katsomaan Thorya. Reodermy oli entisestään kalvennut. Hän hengitti nopein, tihein hengähdyksin, mikä näytti oudolta kun hänen muu olemuksensa viestitti, ettei mitään vikaa ollut, ei hänessä. Ikään kuin hän muka ei olisi huomannutkaan pientä oirettaan. Hän, tyyni, terve ja valmis tehtäviinsä.
"Mitä haluat tehdä Tesekan suhteen?" hän kysyi yllättäen. Hyvin yritetty aiheenvaihto, puolivillainen hämäys, jolla päästä eroon kiusallisesta, hänet huonossa (inhimillisessä) valossa näyttävästä aiheesta, ei ikävä kyllä näyttänyt jäävän Thorylta huomaamatta. Reodermyn saama vastaus oli kuitenkin vakava, kujeilematon.
”En tiedä. Juuri nyt en mitään, on tärkeämpääkin ajateltavaa ja tehtävää. Mutta myöhemmin, joskus, kai minä puhun Tesekalle.” Vaikkei äänensävy ollut synkkä saati uhkaava, ei ollut vaikea tulkita, ettei herttuan suunnitelmiin kuulunut vain keskustelua. Samalla vakavalla, leikkimättömällä ja peräänantamattomalla sävyllä Thory jatkoi: ”Mitkä rohdot, Reo? Mitä vaikutuksia niillä pitäisi olla, jos tässä on sivuvaikutukset?”
"Olet oikeassa", vastasi Reodermy. "On tärkeämpääkin ajateltavaa ja tehtävää."
Thory ei antanut sen olla tekosyy, hymähti vain merkitsevän paheksuvaan sävyyn. Suurmestari kohautti harteitaan. Hän näytti miettivän ohikiitävän hetken ja nousi sitten ylös pöydältä.
"Mutta kun kuitenkin olet jääräpäinen, nenäkäs ja vaikea, niin kerrottakoon sitten rohtojen olevan työn paineisiin", hän sanoi. Myöntyväiseen sävyyn hän lisäsi: "Tämän tehtävän kuuluu aiheuttaa ahdistusta."
Pieni päännyökätys vahvisti suurmestarin mielipiteen vielä kerran. Sitten hymynkare valaisi hänen kasvojaan ja hän käveli Thoryn luokse. Karaistuneenvoimakas kämmen laskettiin aviomiehen kyljelle ja vapiseva Reodermy laski suukon huolestuksesta kurtistuneelle otsalle.
"Menen nyt hoitamaan ne tärkeämmät ajatukset ja tehtävät", hän ilmoitti väsyneellä päättäväisyydellä. Aviomies ehti tuskin liikahtaa, kun suurmestari jo vetäytyi kauemmas, torjuen läheisyyden, jota ei oltu edes aiottu yrittää. Huolimatta ruhjotusta ulkomuodosta ja pöytälaatikon haisevasta sisällöstä Reodermy esiintyi suurmestarina, kykenevänä venymään loputtomiin yli äärirajojensa, inhimillisyyden yläpuolella. Thory ei voinut olla näkemättä molempia puolia rakkaimmastaan, väsynyttä ja sairasta miestä, sekä suurmestaria, joka keräsi pirstaleisen maailmansa osia kasaan. Tieto siitä, että oikeastaan hänen pitäisi pakottaa Reo lepäämään toviksi, mutta ettei Reo koskaan suostuisi siihen, sai herttuan hymyilemään vähän surumielisesti.
”Sinä tarvitsisit jonkun pitämään huolta itsestäsi, ajoittain.”
Reodermy hymähti hivenen loukkaavaan sävyyn, mutta vaikka hänen nenänpäänsä kohosi, hänen hienoinen hymynsä kesti. "Thory, Thory", hän päivitteli kietoen kätensä puuskaan ja astahdellen takaperin kohti ovea. "Taisteluparit jäivät edelliselle ajankiertoissadalle."
Hän kääntyi ympäri ja kun hän avasi raskaan, karkeasti narahtavan oven, talven kalpea valo kävi kiireesti peremmälle. Sen haalea läsnäolo sormeili uksen pieliä, levittäytyi lattiaa pitkin ja pysähtyi kohteliaan etäälle niin kuin viestiä tuova vieras.
"Koeta nukkua", suurmestari sanoi kääntyen katsomaan olkansa yli. Valon rehellisyys ei tehnyt hyvää hänen kasvoilleen. Vaalea iho imi itseensä kaiken kuolleen valkoisuuden ja silmäpussien kaari tuli esiin vailla varjojen suomaa piilopaikkaa. Kirkkaat, jäänsiniset silmät loistivat kehnompia piirteitä korostavaa eloisuutta, kun valo taittui linssin pinnassa.
"Mutta muista se raportti", hän lisäsi vakavalla äänellä. "Ja varaa itsellesi neljänneshehku aikaa sitä palauttaessasi."
Takaisin alkuun
Näytä pelaajan tiedot Lähetä yksityinen viesti AIM MSN Messenger
Näytä edelliset viestit:   
Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin    Siirry päävalikkoon -> S Kaikki ajat ovat GMT + 2 tuntia
Sivu 1 Yht. 1

 
Siirry:  
Et voi kirjoittaa uusia viestejä tässä foorumissa
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Et voi muokata viestejäsi tässä foorumissa
Et voi poistaa viestejäsi tässä foorumissa
Et voi äänestää tässä foorumissa