Mikään ei mennyt hyvin


 
Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin    Siirry päävalikkoon -> Valkotorni
Näytä edellinen aihe :: Näytä seuraava aihe  
Possu
Board-moderaattori

Hahmo:
Tonfa


Mukana: 14v, 6kk, 9p
Alkaen: 13.4.03 9:45
Viestejä: 1166
Paikkakunta: Oulu

Hahmot:
Pohac
Tonfa
LähetäLähetetty: Keskiviikkona 24.6.2009 klo 15:19    Viestin aihe: Mikään ei mennyt hyvin
Vastaa lainaamalla viestiä


Wollylle peli Korelien perhetapaamisesta - taas. Ruosteisille sormille harjoitusta vaihteeksi.


8.10.103

Oli kymmenes kuunkierto, sodanaikaa 103, kylmähkö Moeridi, kun Tonfa käveli Valkotornin katuja kohti erästä rapistunutta taloksi kutsuttua hökkeliä, joka sijaitsi kaupungin köyhillä alueilla. Hän oli myöhässä – pahasti myöhässä. Noin ajankierto ja kaksi kuunkiertoa sitten Tonfa Korel oli sanonut näemme kuunkierron päästä.

Hänellä oli ollut syynsä, kukaan ei voinut kieltää sitä. Ensin hän joutui rintamakomennukselle, jota ei osannut odottaa. Se oli kestänyt aikansa, ja oli ollut yhtä tapaturmarikas kuin rintamakomennukset aina olivat. Derwelin, yhden hänen harvoista ystävistään, veli oli kuollut Grinnan käsivarsille. He olivat joutuneet perääntymään ja Derwel oli kadonnut, oletettu kuolleen. Komennus oli vielä jatkunut lähes kuunkierron ennen kuin Tonfa oli palannut Mayarnaan. Hän ei voinut irtautua saman tien, eikä kestänyt kauaakaan, kun Tercel – hänen läheisin ystävänsä, yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka tiesivät hänen salaisuutensa – murhasi hänelle tuntemattoman mestarin raa'asti ja odottamatta. Siinä, missä Tercel tiesi Tonfan salaisuuden, Tonfa tiesi Tercelin salaisuuden. Tercel oli murhannut vaimonsa rakastajan, miehen, joka oli Tercelin lapsen todellinen isä. Ja yhtäkkiä hänen elämästään olivat kadonneet niin Derwel kuin Tercel, joka oli kiikutettu kaivoksille antamaan isänmaallensa vielä sen, johon hänestä vielä oli.

Ilman ystäviään, vain Grinna tukenaan, Tonfa ei kyennyt lähtemään Mayarnasta. Vaikka Tercel oli kadonnut, Derwel saattoi yhä olla hengissä. Ja hänen odotuksensa palkittiin, kun Derwel palasi Mayarnaan seuraavan ajankierron puolella lähes yhtä kuolleena kuin veljensä. Tonfa oli suostutellut miestä lähtemään perheensä luokse, mutta heidän suunnitelmansa katkaisi varsin tylysti Puhdasmielisten hyökkäys Mayarnaan. Ja sen jälkeen ei pitkään aikaan ollut puhettakaan Valkotorniin lähtemisestä.

Tasokokeiden jälkeen Tonfa lähti vielä viimeiselle komennukselle, mutta se ei mennyt niin kuin piti. He jäivät saarroksiin vihamieliselle maaperälle huonoin varustein. Kesti syksyyn asti, ennen kuin Tonfa Korel selvisi harvojen eloonjääneiden kanssa takaisin Mayarnaan. Lukukausi oli jo ehtinyt alkaa, eikä Tonfa voinut lähteä välittömästi. Hän oli vasta kohonnut Vihkiytyneeksi, eikä voinut noin vain kävellä pois, vaikka oli juuri palannutkin pitkäksi venyneeltä komennukselta. Vasta kun kuunkierto ehti vielä kerran vaihtua ja Grinnakin lähtenyt rintamalle, oli Tonfan opiskelussa todella sellainen aukko, ja hänellä itsellään sen verran voimia, että hän uskalsi kulkea portaalista Valkotorniin.

Kaikista enemmän tai vähemmän hyvistä syistään huolimatta Tonfa ei vakuuttanut itseään. Oli mahdotonta uskoa, että yli vuoden aikana hän ei todella olisi ehtinyt Valkotorniin. Ja mitä kauemmin kesti, sitä vaikeampaa oli palata, sillä sitä enemmän hän pelkäsi olevansa liian myöhässä. Hän oli tehnyt paljon lupauksia, joista harva oli pitänyt. Kelahan ei niitä taatusti arvostanut, Grinna ei pitänyt siitä, Viliana... hän ei tiennyt, mitä Vili ajatteli. Tehan tuskin edes ymmärsi. ”Minä pidän huolta siitä, että Thelit Korelin perintö kuolee hänen kanssaan”, hän oli sanonut, ääni täynnä varmuutta ja vihaa. Ja kun hän oli huutanut, tapellut ja raivonnut Kelahanin kanssa kokonaisen yön, hän oli uhannut saapuvansa takaisin kuunkierron kuluttua. Ja jos asiat eivät olisi siinä vaiheessa paremmin, no.. Hän oli jo sanonut pitävänsä huolen isänsä perinnöstä. Hinnalla, millä hyvänsä. Hän tullut liian kauas jättääkseen asioita enää puolitiehen. Hän oli astunut sen rajan ylitse jo yhdeksän ajankiertoa sitten.

Kun Tonfa viimein pääsi Korelien kotitalolle, hän näki jo kaukaa sen olleen pimeänä jo pitkään. Pelko ja epävarmuus kouraisivat vatsanpohjaa kuin hänen sieluaan hamuava petoeläin. Viimeiset askeleet talolle Tonfa juoksi ja irrotti oven melkein saranoiltaan rynnätessään sisään. Talo oli tyhjä, kostea, kylmä ja pimeä. Kukaan ei ollut avannut sen ovea kuunkiertoihin. Epätoivon ja itsesyytöksen pyyhkiessä hänen ylitseen Tonfa tunsi hukkuvansa. Hän ei uskaltanut astua sisälle, ei huutaa kenenkään nimeä. Vain hänen äänensä vastaisi, eikä hän kestänyt sitä. Ei nyt. Kaiken piti mennä hyvin, viimein.

Mikään ei ollut mennyt hyvin.

// Reo: Jee, mahtavaa! Viimeinkin jotakin luettavaa ja vieläpä jännittävää sellaista. Voi Tonfa-parka kun aina menee jotakin pieleen. Muh muh. Jään seuraamaan tätä peliä.


Viimeinen muokkaaja, Possu pvm Torstaina 2.7.2009 klo 18:50, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä pelaajan tiedot Lähetä yksityinen viesti MSN Messenger
Wolly
Vieras








LähetäLähetetty: Keskiviikkona 24.6.2009 klo 22:10    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


//Koska en osaa enkä halua harrastaa näin laajamittaista autoilua, on osa vuorosta Possun kirjoittamaa. On se vänkä uusi lelu tuo gobby\\

Kirte Pareon Lanodesinpojan selkä oli painunut kumaraan jo ajankiertoja sitten. Hänen partansa oli harmaantunut ja kasvanut ruokotonta pituutta samalla, kun hampaat olivat kellastuneet ja enimmäkseen pudonneet. Viimeiset kolme ajankiertoa hän oli pääasiassa istunut talonsa verannalla sen ränsistyessä vinoon hänen kiikkustuolinsa ympärillä. Aina toisinaan joku muisti käydä tervehtimässä ja jättämässä vähän ruokaa, vanhus itse kun oli jo niin huonopolvinen, ettei torille ollut paljon menemistä. Yleensä päivänkierrot kuitenkin tarjosivat hyvin vähän vaihtelua vanhalle miehelle, jonka vaimo oli kuollut ja lapset lähteneet. Tänään vaikutti kuitenkin siltä, ettei kaikki sujuisi tavallisen kaavan mukaan. Muutoksen toi muassaan tuo vaaleakiharainen jätti, joka parasta aikaa lähestulkoon repäisi vastapäisen talon oven saranoiltaan. Kirten imaisi tarmokkaasti piippunsa vartta ja otti mukavamman asennon. Tämä saattaisi tarjota kaivattua vaihtelua.

Jonkin aikaa muukalainen vain seisoi ovensuussa ja tuijotti sisälle taloon, jonka jopa hänen, vastatulleena, täytyi pystyä ymmärtämään hylätyksi. Kirten kyllä tiesi. Nainen oli livahtanut yönselkään lapsi mukanaan ja mies mennyt mölisten perässä, kunhan oli nukkunut päänsä riittävän selväksi. Nyt kun asiaa oikein ajatteli, Kirten alkoi hahmottaa, miksi vieras näytti niin tutulta. Tuo samahan se oli käynyt täällä aiemminkin ovia repimässä, silloin kun Korelit olivat niin kiireen vilkkaan kadonneet. Ei sillä, etteikö se saastainen nuori mies olisi jonkin aikaa vielä viitsinyt iltaisin mönkiä kotiin humalaansa nukkumaan, mutta lopulta se lakkasi viitsimästä, ei ilmeisesti ollut enää vaimoa piestäväksi. Kirten veti hampaattoman suunsa hymyyn.
”Hei siellä!” Hän kähisi, ajankiertoja kestäneen tupakoinnin ja vanhuuden käheyttämällä äänellä.

Vaalea nuorukainen hätkähti ja kääntyi sitten kohti, kasvoillaan hämmentynyt ilme, joka sai ne näyttämään Kirtenin silmään vielä nuoremmalta.
”Etsit sitä Korelin perhettä?” Kirtenin ääni sortui römeäksi yskäksi, jonka päätyttyä hän sylkäisi maahan komean klimpin. Nuorukainen seisoi paikallaan ja vain tuijotti. Kirteniä alkoi jo hieman ärsyttää.
”Tule nyt lähemmäs, en minä jaksa huutaa”, hän köhi ja viimein vieraassa näkyi jotain liikettä. Tämä tuli tottelevaisesti kärrynpyörien urittaman, tien virkaa toimittavan mutalikon ylitse ja pysähtyi Kirtenin talon romahtamaisillaan olevan räystään alle.
”Niin että sinä etsit sitä perhettä, joka asui ennen tuossa”, Kirten heilautti piippunsa vartta epämääräisesti vastapäistä taloa kohden.
”Kyllä, minä etsin sitä perhettä. Tiedättekö te jotain?”
"Saatan vaikka tietääkin", Kirten virnisti, puoliksi levottomana ja puoliksi häijysti.
Pienen hetken muukalainen näytti uhkaavalta, valmiilta hyökkäämään päälle. Lihakset kiristyivät ja silmissä tuikahti raivo. Sitten tuo järkälemäinen mies sulki hetkeksi silmänsä, veti syvään henkeä ja totesi:
”Mikä herättäisi muistianne, herra...?” Kirten heilautti kättään kärsimättömänä. Yhtäkkiä tämä vieras ei vaikuttanutkaan siltä, että tältä kannattaisi kiristää maksua.
"Kirten, Kirtenhän minä vain", hän kähisi ja kallisti päätään toista tarkkaillen, "Jokunen penni vanhan miehen talouteen ei tekisi pahaa", hän ehdotti, suorastaan anelua äänessään.
Kiharakutrinen mies harkitsi hetken aikaa, tarttui vyötäröltään roikkuvaan pussiin ja tutki sen sisältöä. Se helisi, mutta varsin vaimeasti. Hän otti käteensä muutamia kolikoita, ja tarjosi niitä Kirtenille. Kun vanhuksen sormet puristuivat kolikoiden ympärille, nuorukainen ei päästänytkään otetta, vaan vahva, suuri käsi puristui heikomman sormien ympärille. Hän ei satuttanut, mutta ote antoi ymmärtää, ettei se olisi vaikeaa.
”Kertoisitteko nyt, mitä tiedätte, niin olemme molemmat tyytyväisempiä? Te olisitte muutaman lantin rikkaampi, ja minä olisin saanut uteliaisuuteni tyydytettyä”.
"Tottahan toki, tietysti", vanhus lipaisi äkkiä kuivaksi muuttuneita huuliaan ja pälyili hermostuneesti ympärilleen. Koko kujalla ei näkynyt ketään muuta, mitä ilmeisimmin he olivat kaksin. Kukaan ei pystyisi todistamaan, jos tämä vieras kävisi hänen kimppuunsa. Tuolle tuskin tekisi vaikeaa murtaa häneltä niska kuin pahaiselta kalkkunalta.
"Nainen läksi yhtenä yönä kovassa kiireessä ja vei sen penikan mukanaan. Aamusta se mies ryömi ulos, oksensi katuojaan ja toikkaroi perään. Minä nääs istun tässä aika usein, oikeastaan suurimman osan ajastani", Kirten tiesi lörpöttelevänsä, mutta tunsi samalla, että jotenkin hänen olisi voitettava toinen puolelleen, tai muutoin tilanne päättyisi hänen kannaltaan kehnosti.
"Se mies ryömi aina toisinaan umpi tunnelissa takaisin, mutta ei sitä ole enää pitkään aikaan näkynyt. Kävi vissiin nukkumassa ja sillain, en minä sen tarkemmin sen tekemisistä tiedä, kun ei tästä näe, enkä koskaan käynyt vieraissa", Kirten nielaisi ja katsoi muukalaisen olkapään ylitse tyhjää pihaa.
Hänen keskustelukumppaninsa ei vaikuttanut järin tyytyväiseltä asioiden laitaan. Kauniit kasvot vetäytyivät synkkään ilmeeseen, eikä ote irronnut.
”Ja tämä tapahtui hieman yli ajankierto sitten, eikö niin? Etkä tiedä, mihin kukaan heistä meni?” se oli pikemminkin ääneen ajattelua kuin varsinainen kysymys. Sitten muukalaisen silmät kääntyivät suoraan vanhuksen silmiin ja hän hymyili.
”Ja Kirten hyvä, sinusta todella on tullut vanha. Olet asunut täällä varmaan niin kauan kuin muistan. Etkö todella tunnista minua? Tässä talossa asui ennen toinen Korel vaimoinensa ja lapsineen, eikä heidänkään kohtalonsa ollut sen ruusuisempi kuin nykyisten omistajien”, Kirtenin käsi vapautettiin viimein vahvasta puristuksesta, ”Toivon sinulle kaikkea hyvää, Kirten Pareon Lanodesinpoika”. Nuorukaisen ilme tasaantui takaisin murheelliseksi hänen kääntyessään taas ympäri, jättäen Kirtenin rahojensa kanssa. Kuparipennien sijaan miehen ryppyisessä kädessä komeili kaksi hopearahaa ja yksi kuparilantti. Hetken aikaa vanhus vain tuijotti rahoja, osaamatta tehdä tai sanoa mitään. Sitten hän kohotti katseensa ja katsoi loittonevaa selkää. Sittenhän sen täytyi varmaankin olla Tonfa. Se pojan naskali, joka silloin ryntäsi niin äkisti tiehensä ja jätti taakseensa kuolleen isän. Ei siinä tarvinnut olla mikään kultakategoristi tajutakseen, mitä oli tapahtunut.
"Hei", Kirten kähähti, huutoa tavoitellen ja hänen äänensä sortui jälleen yskäksi. Saatuaan sen haltuun hän huusi loittonevalle selälle.
"Tyttöni sanoo, että se nainen meni johonkin huoraintaloon töihin, löydät varmaan kyselemällä", sitten ukko kiskoutui vaivalloisesti pystyyn, puristi rahat tiukasti nyrkkiin ja köpötteli sisään taloonsa. Oven hän lukitsi visusti perässään.
Takaisin alkuun
Possu
Board-moderaattori

Hahmo:
Tonfa


Mukana: 14v, 6kk, 9p
Alkaen: 13.4.03 9:45
Viestejä: 1166
Paikkakunta: Oulu

Hahmot:
Pohac
Tonfa
LähetäLähetetty: Tiistaina 28.7.2009 klo 19:24    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


Tonfa pysähtyi hetkeksi, ihan silkkaa järkytystään: "Tyttöni sanoo, että se nainen meni johonkin huoraintaloon töihin, löydät varmaan kyselemällä". Pelkästään se, että Tonfa Korel koskaan etsiskelisi huoraintaloa, oli melko kaukaa haettua, mutta ajatus kalpeni sen rinnalla, että Viliana olisi alkanut huoraamaan. Ja entä Tehan? Ei, se ei voinut olla näin. Tonfa vilkaisi takaisin Kirteniin, tai oikeastaan hänen hitaasti loittonevaan selkäänsä. Vanhus oli ilmeisesti hullaantunut saamistaan kolikoista (joita Tonfalla ei välttämättä olisi ollut varaa antaa, mutta hän oli äkkiä muistanut, kenen kanssa oli keskustellut, ja halunnut auttaa nälkiintyvän oloista miestä), eikä kiinnittänyt Tonfaan enää sen enempää huomiota. Viliana Korel huoraintalossa? Se ei vain voinut olla.

Jopa Tonfa, loputtomasta naiiviudestaan huolimatta, tiesi, missä päin Valkotornia ”huonot alueet” sijaitsivat. Sillä saattoi tosin olla merkittävästi tekemistä sen kanssa, että hän oli aina asunut niillä, tai niiden lähettyvillä. Lähin bordelli oli nuhjuinen paikka nimeltään Punainen huntu, joka ei varsinaisesti ollut pramean nimensä arvoinen. Järkyttyneenä, mielessään pyöritellen tilanteen mahdottomuutta, Tonfa suuntasi epäröivät askeleensa sinne.

Kyseessä oli kolmikerroksinen, punaisesta tiilistä rakennettu talo, jonka viimeisen kerroksen eteläpäädyn katto oli osittain romahtanut. Talon edustalla oli paljon kerjäläisiä (tai ainakin enemmän kuin yleensä), hämärämpää katukauppaa ja ylipäätään ihmisiä, joiden seuran Tonfa koki varsin epämiellyttävänä – hänen onnekseen tunne oli molemminpuolinen. Tonfa oli liian isokokoinen ryöstettäväksi ja liian rehellisen näköinen mahdolliseksi asiakkaaksi. Kaksoisovet avautuivat ja komentajan merkein varustautunut mies asteli ulos vähäpukeisen naisen kikattaessa ovensuussa. Ilmeisesti mies oli antanut tippiä.

Isokokoinen, kultakutrinen, epävarman näköinen mies sai paljon katseita kävellessään bordelliin sisään. Kun hän oli hetken aikaa vain tuijottanut ympärilleen, vanhempi nainen – joka oli pukeutunut valitettavan samalla tavalla kuin nuoremmat – tuli hänen luokseen, kaksi ilkeän näköistä, pampuin aseistautunutta miestä mukanaan.
”Minä olen Emäntä. Mitähän teille saisi olla, herra? Meiltä löytyy mitä tahansa ja mihin tahansa makuun”, myyntipuhe aloitettiin hieman kysyvästi, sillä vielä ei ollut tiedossa, mitä asiakas halusi. Kun Tonfa ei reagoinut kuin epäröimällä, nainen jatkoi: ”Meiltä löytyy tyttöjä, jotka toteuttavat kaikki toiveenne, kaikissa väreissä ja muodoissa. Löytyy hentoa elvekryptiä, viatonta pienenkeliä, karvaista ja raivokasta pikkupirua. Vai haluatteko kenties jonkun, jolle ette voi sanoa ei? Meiltä löytyy varsin taitava ugasatar, joka kyllä saa teidät ruotuun, mikäli ni-”
”Viliana Korel! Haluan tavata Viliana Korelin!” Tonfa viimein älähti, silminnähden vaivaantuneena, jopa kauhistuneena. Emännän kulmat kurtistuivat: ”Neiti Korel ei ole… tavattavissa, mikäli ymmärrätte, mitä tarkoitan, mutta meiltä löytyy kyllä-”
”En minä halua häntä palkata, haluan tavata hänet!”
”Oletteko sukua?”
”Kyllä, olen sukua, Tonfa Korel”.
”Sattumoisin Viliana kertoi minulle, ettei halua tavata miestä, nimeltään Korel. Hän on minun suojeluksessani. Heittäkää tämä paskakasa kadulle, minne hän kuuluukin”. Emäntä sylkäisi Tonfan jalkojen juureen ja käänsi selkänsä. Häntä seuranneet miehet kaivoivat puunuijansa esille.
”Voi helvetti”, Tonfa murahti sytyttäessään omfominsa.
Takaisin alkuun
Näytä pelaajan tiedot Lähetä yksityinen viesti MSN Messenger
Wolly
Vieras








LähetäLähetetty: Keskiviikkona 29.7.2009 klo 22:19    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


Viliana Hijamin Korel Qwyileantytär tunsi, miten kuuma vesi mutti hänen sormenpäänsä hitaasti kurttuisiksi. Hetken kuluttua pyykkiä pesevät kädet näyttivät vanhoilta ja kuluneilta, mutta oikeastaan se tuntui vain sopivalta. Nainen tunsi itsensä vanhaksi, ikään kuin kaikki ne ajankierrot, jotka hän oli jo ehtinyt elää, olisivat yhtäkkiä muuttuneet valtavaksi taakaksi, joka painoi selän kumaraan ja sammutti elämänilon katseesta. Sitä ajatusta vasten myös huorien pyykin peseminen tuntui varsin soveliaalta, sillä eikö se yleensäkin ollut jonkun vanhan ja kulahtaneen naisen tehtävä? Sellaisen, jota kukaan ei enää halunnut.

Sinä yönä, jona Viliana oli karannut Kelahan Korelin talosta poikansa Tehan sylissään ja vähäiset vaihtovaatteensa yhteen huopaan kiedottuna, hänellä ei ollut ollut minkäänlaista tietoa siitä, mihin oli menossa. Jalat olivat kantaneet kuin itsestään aina avoimelle ovelle, jonka valot loistivat kutsuvina. Astuttuaan sisään bordellin aulaan hän oli tuntenut hetken aikaa pakokauhua. Tuota avuttomuuden hyökyä oli kuitenkin seurannut miltei välitön helpotus, kun Aieÿla Cjanean tukeva hahmo oli vaappunut esiin takahuoneesta. Nainen oli tuijottanut heitä, äitiä ja poikaa, vain lyhyen hetken ja tokaissut: ”Taitaa tyttö olla vaikeuksissa”.

Niin oli alkanut Vilianan varsin lattea ura Punaisen hunnun pyykkärinä. Aamuisin hän keräsi tahmaiset, hieltä ja hajusteilta haisevat vaatekappaleet asiakashuoneiden lattioilta ja käytti puoli päivää niiden pesemiseen ja kuivattamiseen iltaa varten. Se ei ollut hohdokasta elämää, mutta Aieÿlan harteikkaat turvamiehet pitivät Kelahanin loitolla, eikä Viliana ollut nähnyt tästä vilaustakaan niinä kahtenakymmenenäkahtena kuunkiertona, jotka oli viettänyt bordellin muurien sisäpuolella. Olihan hän toisinaan huolissaan Tehanista, joka varmasti sai enemmän tai vähemmän huonoja vaikutteita talon erinäisiltä asiakkailta ja asukkailta. Toisaalta naiset tuntuivat olevan varsin ihastuneita lapseen, joka nautti huomiosta ja hemmottelusta täysin rinnoin. Ikävintä kuitenkin oli, ettei Tehaniakaan voinut päästää talon ulkopuolelle kuin harvoin ja aina jonkun seurassa. Kelahan heitti varjonsa arjen ylle kuin massiivinen mänty, joka yritti ulottaa oksansa pimentämään jokaisen valon pilkahduksen. Poika olisi tarvinnut ikäistään seuraa ja miehen mallin, mutta kumpaakaan ei juurikana ollut saatavilla.

Viliana sai ripustettua viimeiset märät vaatekappaleet narulle ja nosti ähkäisten syliinsä suuren korillisen kuivia, jotka pitäisi toimittaa omistajilleen. Puolihuolimattomasti hän työnsi mustan hiussuortuvan huivin alle ja lähti lannistunein askelin kohti aulaa. Tottumuksesta hän vilkaisi olkansa yli, varmistaakseen poikansa olinpaikan. Lapsi tuntui leikkivän tyytyväisenä jonkinlaista sotaa erivärisillä pikkukivillä pihan syrjäisessä nurkassa. Viihtykööt, jos kerran osaa itselleen puuhaa keksiä. Käytävä tuntui viileältä aurinkoisen pihan jälkeen ja iho nousi hetkeksi kananlihalle. Väristys kulki pitkin selkäpiitä ja Vilianan täytyi tukahduttaa pahat aavistukset, jotka yrittivät pyrkiä esille. Tuskin Kelahan edes tiesi, missä hän oli.

Aulasta kuului meteliä. Se itsessään ei juurikaan hätkäyttänyt, sillä aina toisinaan aulaan saapui rettelöitseviä nuoria ja vähemmän nuoria miehiä, jotka kokivat elämänsä rakkauden piilottelevan näissä kolkoissa huoneistoissa. Se, mikä Vilianan sai valpastumaan, juuri ennen kuin hän ehti astua huoneeseen ja nähdä, mitä siellä tapahtui, oli tuttu ääni.
”Voi helvetti”, Viliana astui kulman ympäri ja pyykkikori putosi hänen hervottomiksi valahtaneista käsistään, vyöryttäen sisältönsä pitkin lattiaa.

Hetken aikaa tuntui siltä, kuin kaikki olisivat pysähtyneet tuijottamaan ja Viliana tunsi, kuinka puna kohosi hänen kasvoilleen. Voi helvetti, tosiaan.
”No niin, tämä nuori mies oli juuri lähdössä! Osoittakaa hänelle ovi”, Aieÿlan tiukka ääni katkaisi äkillisen hiljaisuuden. Tonfa seisoi kaiken keskellä omfom hehkuen ja tuijotti.
”Ei, älkää”, Viliana takelteli ja Aieÿla kohotti kulmaansa merkitsevästi.
”Luulin, ettet halunnut tavata tätä miestä”, äänessä kuulsi kysymys, epäilys siitä, ettei Viliana ollut vielä kyennyt irrottautumaan miehestään, joka Aieÿlan sanoin oli ’täysi sika, idiootti, joka ei osannut ajatella edes puolikkaalla aivoistaan, mikäli omisti sellaiset”.
”Ei se ole hän”, Viliana nieleskeli ja tiesi tuijottavansa. Mitä ihmettä Tonfa teki täällä? Samassa hän kuuli takaansa Tehanin hennot, vielä teputtavat askeleet. Poika pysähtyi äitinsä taakse ovensuuhun ja jäi hänkin tuijottamaan aulan valloittanutta vaaleaa jättiläistä.
”Onko tuo Tonfa-setä?”
Takaisin alkuun
Possu
Board-moderaattori

Hahmo:
Tonfa


Mukana: 14v, 6kk, 9p
Alkaen: 13.4.03 9:45
Viestejä: 1166
Paikkakunta: Oulu

Hahmot:
Pohac
Tonfa
LähetäLähetetty: Torstaina 30.7.2009 klo 21:21    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


Vaikka punainen huntu olikin ulkoa jokseenkin rähjäisen ja epämiellyttävän näköinen, se ei vetänyt millään vertoja sen sisätiloihin. Aulan lattiaan oli – huonosti – tehty mosaiikkikuvio kahdesta nuoresta naisesta varsin vulgaarissa syleilyssä. Kuvio ylettyi aulan puolesta välistä aina portaille asti. Etuovea vastapäätä olivat portaat yläkertaan. Portaista oikealle ja vasemmalle avautuivat käytävät, joiden varrella varsinainen leipätyö tehtiin.

Tällä hetkellä aulassa pyörivät asiakkaat ja huorat – heitä oli yhteensä kymmenkunta – odottivat jännittyneinä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ulosheittäjät epäröivät silminnähden. Heidän edessään oli leivinuunin kokoinen noita, jonka omfomit lisäsivät hänen jo valmiiksi merkittävää vaarallisuuttaan. Ne olivat pronssia, joten oli vaikea sanoa, mitä hän todella osasi tehdä, mutta mikäli kyseessä olisi yhtään kouluttautunut maagi, hän kykenisi repimään ulosheittäjät kilon paloiksi.

Muutaman hetken ajan oli hiljaista ja jähmettynyttä.

Kunnes Viliana Korel päätti saapua aulaan pyykkikorin kanssa, joka kolahti lattialle, levittäen synnistä vaivoin puhtaaksi saadut vaatekappaleet lattialle, peittäen mosaiikkikuvion (jonka tytöt pitivät ensimmäistä kertaa vaatteita päällään).
”No niin, tämä nuori mies oli juuri lähdössä! Osoittakaa hänelle ovi!” Emännäksi itsensä nimennyt, Aieÿlaniksi ristitty, käskytti. Rkam Naslo, joka oli tähän asti selvinnyt lähinnä tottelemalla käskyjä, teki juuri niin. Ennen kuin lyönti oli ehtinyt perille, ällistyttävän suuri käsi tarttui häntä ranteesta ja nykäisi eteenpäin. Lähestyvää kyynärpäätä hän ei ehtinyt nähdä, vaan jäi varsin nopeasti lattialle harrastamaan tähtien tuijottelua. Lattialle murskaantuneesta nenästä valuva veri teki mosaiikkikuvion tytöistä naisia.

”Ei, älkää”, kuului Vilianan hieman epäröivä ääni. Krede Psherde, ulosheittäjistä parempionninen, ei tarvinnut juuri muuta käskyä olla käymättä vaalean jättiläisen kimppuun, joka oli juuri poistanut pelistä hänen työssään varsin ansioituneen kollegansa. Emäntä ja Viliana kävivät lyhyen sananvaihdon, jonka aikana Tonfa ja Krede tuijottivat toisiaan jälleen, mutta tällä kertaa jälkimmäinen huomattavasti enemmän huolestuneena. Rkamista ei lähtenyt ääntäkään. Hän oli päänsä sisällä jossain toivottavasti paremmassa paikassa.

”Onko tuo Tonfa-setä?” kuului Tehanin lapsenomainen ääni, joka oli tässä talossa kuin epävireinen sointu harmonian keskellä. Hetken epäröityään Tonfa heitti pojalle hymyn: ”Kyllä, se olen minä. Olen vain hieman… myöhässä”. Aieÿlanille tämä tuntui riittävän, ja hän viittoi Kreden hoitamaan maassa verta vuotavaa miestä. Sitten hän kääntyi Vilianaa kohti.
”Tähän aikaan löytyy varmasti tyhjiä huoneita. Voitte mennä sinne. Mutta älä ala tekemään mitään, mistä sinun pitäisi maksaa minulle välityspalkkiota!” Tonfa lehahti purppuranpunaiseksi ja änkytti jotain käsittämätöntä, ”Ja huudat, jos tulee jotain ongelmia. Kyllä minulla ovimiehiä riittää”.

((Hmmh. Reagoitavaa tuli valitettavan vähän, mutta en oikein osannut jatkaa huoneeseen asti. Jos olisi ollut mahdollista, olisin pistänyt sinut reagoimaan Gobbyllä, niin olisin sitten jatkanut, mutta noh.))
Takaisin alkuun
Näytä pelaajan tiedot Lähetä yksityinen viesti MSN Messenger
Wolly
Vieras








LähetäLähetetty: Perjantaina 21.8.2009 klo 18:24    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


//yhteistä gobbyilya.\\

Viliana nyökkäsi naiselle jäykästi ja kääntyi sitten keräämään yltympäriinsä levinneitä pyykkejään.
"Tule perässä", sen parempaan tervehdykseen hän ei selvästikään kyennyt. Tonfan näkeminen oli ilmeinen järkytys. Tehan seisoi kaiken keskellä ja vain tuijotti. Aikuisten käytös oli pikkupojalle jotakin käsittämätöntä. Miksei kukaan tervehtinyt? Poika katsoi parhaaksi seurata perässä.

"Tehan, voisitko mitenkään kuvitella meneväsi leikkimään vaikkapa takapihalle?" Viliana piteli auki erään tyhjän huoneen ovea ja katsoi poikaansa merkitsevästi. Lapsi kummeksui, mietti, mistä mahtoi olla kyse, mutta kipaisi sitten tottelevaisesti tiehensä. Aikuiset menivät sisään. Viliana sulki oven.
"Miksi tulit?" Äänensävy oli hyytävä, mutta ei Tonfa ollut odottanutkaan lämpimää vastaanottoa. Hän oli tosin pitänyt ongelmana lähinnä nuorempaa veljeään.
"Koska lupasin tulla", hän vastasi, hiljaa, mutta päättäväisesti, "Minulla vain kesti siinä paljon kauemmin kuin olisin halunnut. Syitä on... monia. Toiset parempia ja toiset huonompia. En kyllästytä sinua niillä". He olivat hetken molemmat hiljaa, Viliana ei lakannut katsomasta syyttävästi. Lopulta Tonfa puhui taas: "Minun vuoroni. Mitä sinä teet täällä? Missä on Kelahan?"
"Ikään kuin minä olisin sinulle jonkin selityksen velkaa", naisen tumma katse yritti polttaa reiän miehen lävitse, "Kelahanista en tiedä. Meni minne meni. En voi rehellisesti väittää olevani kiinnostunut, muutoin kuin siinä mielessä, ettei hän ole täällä. On luultavasti sammunut katuojaan jälleen yhden ryyppyreissun jälkeen, kuten yleensä tähän aikaan päivästä. Minä olen täällä, koska haluan olla", ja sitten, paljon hiljempaa, "ja koska ei ollut muutakaan paikkaa, minne mennä".
Tonfa huokaisi syvään istuessaan alas lähimmälle sängylle. Siinä oli luultavasti tehty asioita, joista Tonfa ei koskaan edes saisi tietää. Viliana ei tuntunut kiusaantuvan ilmeisen epäsiveästä ympäristöstään.
"Onko näin ollut siitä lähtien, kun lähdin?" hän sitten kysyi hiljaa, kasvot käsiin peitettyinä.
"Jota kuinkin"
"Olen pahoillani. Asioiden ei pitänyt mennä näin..." Tonfa murahti, voipuneena, väsyneenä - hävinneenä. Jokin Vilianan katseessa pehmeni. Hän istuutui miehen viereen.
"Asiat tuppaavat usein menemään siten, miten niiden ei olisi koskaan toivonut menevän. Miten niiden ei olisi pitänyt mennä", nainen huokaisi. Näytti siltä, kuin hänen harteilleen olisi äkkiarvaamatta kasattu kymmeniä ajankiertoja lisää.

He istuivat niin, hiljaisuudessa, hyvän aikaa. Kyse ei ollut lohdusta tai edes samanmielisyydestä. Elämä ei ollut helpompaa kun tiesi, että jonkun muunkin mielestä se oli vaikeaa. Ei vain ollut pitkään aikaan mitään sanottavaa. Kun Tonfa sitten puhui, hänen äänensä kuulosti hetken käyttämättömältä, kurkku karhealta, ja hän joutui yskäisemään saadaksene äänensä kuuluviin.
"Sinä et ole minulle mitään velkaa, kuten jo pääsit sanomaan, mutta minä olen sinulle, ja Tehanille, lupauksen velkaa. Tehan on veljenpoikani, ja vaikka veljestäni voisi sanoa mitä, niin minä yritän pitää suvustani huolen. Jos siis vain annat, yritän auttaa teitä", mielessään hän jatkoi 'ja veljeäni'.
Ennen kuin Viliana ehti vastata, Tonfa jatkoi: "Minä tiedän paremman paikan pestä pyykkiä ja hoitaa taloudenpitoa kuin Punainen huntu, ja siellä sinulla on.. ainakin yksi ystävä", Tonfa kaappasi Vilianan katseen omallaan, "Tule Mayarnaan. Saat sieltä töitä, josta saat palkkaakin, siellä on jopa Tehanin ikäisiä poikia - ja Grinna on siellä". Itsestään Tonfa ei maininnut mitään. He molemmat tiesivät Tonfan opiskelevan Mayarnassa. Hän ei vain pitänyt sitä mainitsemisen arvoisena - hän ei uskonut saavansa Vilianaa sillä taivuteltua.
"Paljonpa ovat lupaukset tässä perheessä koskaan painaneet", Tuttu sävyisyys oli poissa, Viliana ei ilmeisesti kyennyt nielemään katkeruuttaan, "Ja mikä sinä olet sanomaan minulla, mitä minun pitäisi tehdä? Mistä tiedät, saanko minä palkkaa vai en, tai mitä minä yleensä ottaen teen täällä? Ehkä en halua pestä veristen opiskelijoiden pyykkejä Mayarnassa, vaan olen tyytyväinen siihen, mitä olen itse saavuttanut". Mitä pidemmälle lause ehti, sitä ponnettomammaksi se kävi. Oli selvää, ettei nainen itsekään uskonut, mitä sanoi.
"Minä en käskenyt sinua", se oli ainoa asia, mitä Tonfa vastasi lapsuudenystävänsä purkaukseen. Sen sijaan hän vain piti katsekontaktia yllä.
"Kelahan etsii meitä sieltä", kuiskaus, tuskin kuuluva. Viliana oli painanut katseensa lattiaan. Tonfan valtaisa koura laskeutui tärisevien, työnteossa parkkiintuneiden käsien päälle. "Katso minua", hän sanoi hiljaa, kasvot pehmenneinä sellaisiksi, kuin ne olivat joskus olleet. Sellaisiksi, jotka Tercel Fehrme oli joskus nähnyt, mutta jotka olivat kadonneet miehen - ja ystävyyden - mukana. "Täällä en voi suojella sinua. Kenties kukaan ei voi. Mutta Mayarnassa minulla on ystäviä, eikä edes Kelahan voi koskea sinua kahdeksantuhannen miehen ohitse".
"Aivan kuin niitä kahdeksaatuhatta kinnoistaisi pätkän vertaa", ääni oli jälleen katkera.
"Siellä sinä olet turvassa", Tonfa totesi vahvalla, selvällä äänellä, joka ei juuri jättänyt kyseenalaistamisen varaa.
"Minä en enää tiedä, mitä se merkitsee", alistunut sävy, äänessä jotakin loppuun kulunutta.
"Tule sitten ottamaan selvää", Tonfa nousi ylös, suoristautui täyteen mittaansa, "Minä lähden huomenna, illalla. Olet tervetullut seuraani, mutta nyt, minä taidan mennä hoitamaan muutamaa muuta asiaa".
"Tonfa, sinne on pitkä matka. Mayarnaan", Vilianan katse näytti särkyneeltä, kun hän kohotti sen Tonfan kasvoihin.
"Ei ole portaalilla", kuului vastaus.
"Ei meillä ole varaa matkustaa sillä. En tiedä, onko meillä varaa matkustaa muutenkaan. Kaiken kaikkiaan meillä ei todellisuudessa ole varaa mihinkään".
Tonfa hymähti ja hymyili hieman.
"Viliana, minä kyllä maksan matkan ja kaiken tarvittavan, kunnes pääsette jaloillenne", ennen kuin Viliana ehti vastustella Tonfa nosti kämmenensä pystyyn kieltävänä eleenä, "ja jos sitten, kun olette jaloillanne, välttämättä haluat, voit maksaa minulle takaisin. Mutta voit päättää sen sitten".
"Minä... minä en tiedä. Tonfa, minä en osaa enää tehdä päätöksiä. Tämä... en osannut odottaa sinua. Olen vasta tottunut siihen, että olemme täällä, ainakin päällisin puolin rauhassa. Tietysti Tehanille olisi hyvä, jos olisi ikäistään seuraa, mutta tärkeintä oli pitää hänet kaukana... isästään. Minä... en minä tiedä", Viliana painoi kasvot käsiinsä. Hän oli selvästi lähellä murtumispistettä.
"Viliana, päätöksesi on yksinkertainen. Voit jäädä tänne, tai lähteä mukaani. Kovin paljon huonommin ei ilmeisesti voi mennä. Lähden vasta seuraavana päivänä. Sinun tarvitsee vain ilmestyä paikalle", sitten Tonfa kuulosti hetken aikaa jämäkältä, periksiantamattomalta, "mutta tämä päätös sinun on tehtävä itse". Hän avasi oven ja astui ulos. Huoneeseen kuului vain viimeinen: "Toivottavasti näemme pian".
Takaisin alkuun
Wolly
Vieras








LähetäLähetetty: Perjantaina 21.8.2009 klo 20:33    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


Viliana istui pitkään hiljaa, yksin huoneessa, joka oli aina tarkoitettu kahdelle. Äkkiä tummanpunainen sametti, likaiset ikkunaruudut ja katon halkeileva rappaus ällöttivät. Hän tunsi halua oksentaa. Jo jonkin aikaa nämä seinät olivat olleet hänen ainut suojansa maailmalta. Nyt ne tuntuivat kaatuvan päälle sellaisella vauhdilla, että alta oli mahdoton ehtiä pois. Hiljaisuus repi tärykalvoja. Sappineste nousi kurkkuun ja tuntui siltä, että oli pakko saada huutaa. Liikaa, aivan liikaa kerralla. Hän ei ollut näin vahva.

Ovelta kuului koputus, ei vaativa, muttei myöskään kysyvä. Hetken oli hiljaista ja sitten kuului vaimea kilahdus, kun ovenkahva painui, ja narahdus, kun ovi aukeni. Aieÿla astui sisään, ei varovasti, mutta epäröiden. Viliana ei viitsinyt kohottaa katsettaan, hän kyllä tiesi, kuka tulija oli. Vain Aieÿla uskalsi tulla näihin huoneisiin koska tahansa, tosin hän yleensä myös tiesi, mitä niissä milloinkin tapahtui. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan tiennyt.
”Se mies lähti, melkoisella kiireellä, ajattelin vain tulla tarkistamaan…”
”Ei minulla mitään hätää ole”, ääni liian tukahtunut. Aieÿla istuutui suojattinsa viereen sängyn reunalle, ei sanonut mitään. Hän oli tottunut odottamaan. Yleensä tytöt kertoivat ajallaan, hän oli kaikkien äiti, jollakin tapaa.
”Hän pyysi meitä mukaansa, minua ja Tehania”
”Jaahas”, ei kehottanut jatkamaan, mutta antoi siihen mahdollisuuden.
”Mayarnaan. Hän opiskelee siellä”
”Ei se huonolta mieheltä vaikuttanut. Tunnen kyllä sellaiset, kuin näen. Toisenlainen kuin se sinun edellisesi”, Viliana kohotti yllättyneenä katseensa, yritti ymmärtää sanojen merkitystä.
”Mitä..? Ei, ei. Hän on Kelahanin veli. Tehanin setä. Minun… ystäväni”, hetken hiljaisuus, ”Mutta siinä olet oikeassa, ettei hän ole kuten Kelahan”, Viliana painoi pään käsiinsä.
”Aieÿla, mitä minä teen? Uskallanko lähteä?”

Vanhempi nainen ei hetkeen sanonut mitään, tuijotti vain seinää, uppoutuneena kaukaisiin ajatuksiin. Muistoihin.
”Miehillä on tapana lupailla kaikenlaista”, odottava hiljaisuus, ”mutta ei siihen pidä mennä luottamaan. Mitä sinä siellä tekisit? Eläisit sen vaivoina vai?”
”Pyykkäisin… opiskelijoiden ja mestarien vaatteita, lakanoita, sen sellaista. Ehkä siivoisin tai auttaisin keittiössä. Kyllä niin isossa oppilaitoksessa löytyy tekemistä yhdelle naiselle”.
”Haluaisit lähteä vai?” Viliana pudisteli päätään, epätoivoa silmissään.
”En minä tiedä. Tehanilla olisi siellä ikäistään seuraa…”
”Olisi varmasti pojalle hyväksi”
”… ja minulle, en tiedä. Ystäviä”, Viliana vaikeni, pureskeli sormenkynsiään. Tapa, josta hän oli luullut jo päässeensä. Aieÿla nousi, hipaisi toisen olkapäätä, käveli ovelle.
”Minun tulee sinua ikävä”

Viliana etsi kuumeisesti Tehanin tavaroita. Omansa hän oli pakannut nopeasti, mutta pieni poika oli kylvänyt ympäriinsä omansa kuin akanat tuuleen.
”Missä sinun takkisi on?”
”En minä tiedä”
”Missä sinun kenkäsi ovat?”
”En minä tiedä”
”Mihin olet hukannut toisen paitasi?”
”En minä tiedä!” Lapsi oli ymmällään, ei käsittänyt mistä oli kyse. Äiti oli sanonut, että he lähtisivät, menisivät muualle. Jonnekin, minne isä ei koskaan tulisi. Tonfa-sedän mukaan Mayarnaan. Tehan ei tiennyt tarkalleen, mikä Mayarna oli, mutta se oli kaukana, sen hän tiesi. Osin poika oli innoissaan, mutta aisti äidissään kiihtymystä, eikä tiennyt, mitä se merkitsi. Ei ollut varma, oliko lähtö hyvä vai huono asia.

Vihdoin pojan kaikki tavarat olivat kasassa. Nyt pitäisi vain etsiä Tonfa, hyvästellä muut. Jokunen oli kokoontunut aulaan. Vilianan jäykkä ilme, konemaiset halaukset. Tehanin pieni käsi hänen kädessään, matka kohti ulko-ovea.
”Äiti, miksi me lähdetään?”
”Koska sitten olemme turvassa”
Takaisin alkuun
Näytä edelliset viestit:   
Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin    Siirry päävalikkoon -> Valkotorni Kaikki ajat ovat GMT + 2 tuntia
Sivu 1 Yht. 1

 
Siirry:  
Et voi kirjoittaa uusia viestejä tässä foorumissa
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Et voi muokata viestejäsi tässä foorumissa
Et voi poistaa viestejäsi tässä foorumissa
Et voi äänestää tässä foorumissa