Sinut minä nyt viimeksi odotin täällä näkeväni


 
Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin    Siirry päävalikkoon -> Matkalla ja nimettömillä mailla
Näytä edellinen aihe :: Näytä seuraava aihe  
Inkku
Vieras








LähetäLähetetty: Maanantaina 26.10.2009 klo 22:44    Viestin aihe: Sinut minä nyt viimeksi odotin täällä näkeväni
Vastaa lainaamalla viestiä


// Me haluamme Kilpparinin kanssa pelata jonkinlaista rintamapeliä, joten tässä se nyt on. Kaikki mahdolliset faktat ovat varmaan väärin, mutta tulkaa sitten valittamaan.

Yhdeksännen kuunkierron puoliväli oli ehkä tarkin ajanilmaus, jonka he osasivat sillä hetkellä antaa. Päivänkierrot olivat jo matkan alkutaipaleella alkaneet sulautua toisiinsa ja nyt ne vain valuivat ohitse kenenkään jaksamatta kiinnittää niihin mitään huomiota. Ajan kulumisesta kertoivat vain taivaankappaleiden liikkeet, jos joku nyt hetkellisesti jaksoi nostaa päätään. Maasto oli petollista ja huolimaton askel johti helposti loukkaantumiseen, mistä joukkion ainoa parantaja jaksoi terävästi huomautella enää harvoin. Lumi ei juurikaan haitannut etenemistä, mutta sen sijaan teki maasta paikoitellen vaarallisen liukkaan.

Sinä iltapäivänä oli alkanut navakka lumipyry, joka oli saanut heistä osan vaatimaan välitöntä leiriytymistä, mutta heidän valituksiinsa oli vastattu vain äkäisellä tahdin lisäyksellä. Heitä oli kuusi, neljä maagia ja kaksi soturia Mayarnasta, ja vain parantaja ja joukkoa johtava soturi olivat edes jossakin määrin tottuneet tällaisiin olosuhteisiin. Parantaja, Reenum Kavath, oli todennut jo heidän edellisessä leiriytymispaikassaan olevansa jo nyt aivan saatanan kyllästynyt koko joukkoon, sillä hänen mukaansa he olivat kasa hemmoteltuja kakaroita, joiden pikkunaarmuista hän ei ollut lainkaan kiinnostunut – tämä oli toki laskenut jo ennestään olosuhteiden lannistamien nuorten mielialoja ja saanut ennestäänkin hyvin vähäiset keskusteluyritykset katoamaan täysin.

Jaelia Raemik oli ensimmäistä kertaa yksin vastuussa joukosta ja se miellytti häntä. Istuessaan nuotion äärellä kuuntelemassa Reenumin avautumista hänen huulilleen oli noussut pieni vino hymy – hän oli parantajan kanssa täysin samaa mieltä. Porukka oli katastrofi, mutta hän uskoi itseensä. Sinä iltapäivänä painaessaan kovaa vauhtia vastatuuleen Arnarr-vuorten lumisilla rinteillä hän nautti siitä tiedosta, että häntä seuraavat inehmonlapset olivat vihaisia ja lannistuneita. Hän ei tarvinnut heitä. Annettu tehtävä oli hyvin yksinkertainen. Heidän oli tarkoitus kuuden päivänkierron taivaltamisen jälkeen kohdata eräällä suojaisalla rinteellä Amassinen osasto ja yhdistää voimansa heidän kanssaan. Tämän jälkeen he etenisivät Romundrin solalle, todennäköisesti toteaisivat sen tyhjäksi andorialaisista ja palaisivat takaisin. Ja Jaelian asema Mayarnassa kohenisi, totta kai. Ei hän muuten olisi näiden idioottien kanssa suostunut vaeltamaan.

Heidän lähestyessään illansuussa kohtaamispaikkaa Amassinen osasto odotti jo heitä siellä. Jaelia tunsi suurta helpotusta – Niukamein väki olisi varmasti paljon kokeneempaa kuin hänen säälittävät maaginsa, ja se yksi soturi, joka näytti siltä, että jaksaisi tuskin edes kohottaa miekkaansa. Nainen kokosi joukkonsa vähän asiallisempaan muotoon voimakkain ja käskevin huudoin. ”Tuolla sitten käyttäydytään kuten sotilaalle kuuluu”, hän äyskäisi, ”enkä halua enää ikinä kuulla mitään säälittävää valitusta säästä, väsymyksestä tai ylipäätään mistään. Te teette kuten minä sanon, ja jos se ei saatana teiltä onnistu, niin painukaa vaikka helvettiin, minua ei voisi vähempää kiinnostaa.”

Hän oli itsepäinen ja voimakastahtoinen nainen, oli aina ollut, eikä kaivannut ystäviä vaan kunnioitusta. Seistessään siinä joukkonsa edessä hän ei olisi ollut kummoinenkaan näky ilman hänen ilmettään. Hänen harmaat, kirkkaat silmänsä olivat kaventuneet ja kuumottivat vuorotellen jokaisen sotilaan paleltuneita korvia, ja muuten kovin kauniit kasvot olivat vääntyneet ilmaisemaan silkkaa vihaa ja päättäväisyyttä. Hänellä ei ollut tapana hymyillä – moni sanoisi, että hän ei koskaan hymyillyt. Hän oli vähän yli 170 senttimetriä pitkä, voimakasrakenteinen ja lihaksikas selvästi kovan harjoittelun tuloksena. Vaikka kypärän alta sitä oli mahdotonta nähdä, hänellä oli pitkät, mustat hiukset, jotka laskeutuivat piikkisuorina yläselkään saakka ja jotka hän oli vetänyt otsaltaan taaksepäin. Hän oli 24 ajankierron ikäinen ja yhä täynnä uhmaa näyttää koko maailmalle.

Jaelia johdatti Mayarnan joukot heitä odottavien sotilaiden luo ja jätti nämä tekemään tuttavuutta. Itse hän käveli suoraan Amassinen osaston johtajan luo ja valmistautui tekemään kunnioittavan kumarruksen. ”Mayarnan osasto ilmoittautuu, minä olen Jaelia Raemik – ” Lause jäi kesken, samoin teki kumarrus. Jaelia tuijotti edessään seisovaa naista etukumarasta asennostaan silmät laajentuneina. Sitten hän oikaisi selkänsä nopealla liikkeellä, katsoi toista silmiin merkitsevän loukkaavasti ja sanoi: ”Olisi pitänyt arvata, että kaikista Amassinen noidista ne lähettävät riesakseni juuri sinut.”
Takaisin alkuun
kilpparin




Mukana: 10v, 2kk, 25p
Alkaen: 22.9.07 19:29
Viestejä: 223
Paikkakunta: Ylivieska

Hahmot:
Luanna
LähetäLähetetty: Tiistaina 27.10.2009 klo 22:27    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


((Kai siinä jotain tarttumapintaa on. *nyppii ruostetäpliä sormistaan*))

Heitä oli kahdeksan, tasaväkinen ryhmä sotureita ja maageja, marssimassa Arnarr vuorten alarinteitä myötäillen loivasti kaakkoa kohden. Iltapäivästä alkanut lumisade osoitti laantumisen merkkejä illan hämärtyessä kohentaen joukkion mielialaa. Määränpään lähestyessä alikersantti kohotti kättään hidastamisen merkiksi, ja viittasi kahta ensimmäistä soturia tarkistamaan edeltä paikan turvallisuuden. Pian ilmaa halkoi hiljainen vihellys, ja Ionnan mieli tyyntyi; he olivat ensimmäisenä paikalla, eikä andorialaisia ollut lähettyvillä. Amassinen sotaopiston opiskelijoista (joukossa muutama entinen oppilas, esimerkiksi heidän johtajansa ja vanhin soturi), järjestäytyi pian tapaamispaikalle ja alikersantin käskystä jakaantui kahtia. Kolme soturia ja velho hajaantuivat hämärään vartiovuoroilleen loppujen leiriytyessä kiviröykkiön suojaisalle puolelle. Calren Juvanesin, ryhmän parantajan, viritellessä pientä nuotiota leirin keskelle ruuanlaittoa varten Ionna asteli leirin laitamille ja loi mietteliään katseen ympärillä olevaan hämäryyteen. Vain vajaa hehku, ja täällä on pimeää. Toivottavasti Mayarnan ryhmä saapuu ennen sitä.

Selän takana raksahteleva tuli herätti alikersantin ajatuksistaan, ja harteitaan venytellen hän palasi takaisin muiden luo. Mayarnalaiset tulisivat ajallaan, jos Iankaikkiset niin soisivat. Ja jos he eivät tulisi…, noita kohautti olkapäitään ajatukselle. He viettäisivät yön täällä ja lähtisivät aamulla etsimään näitä. Hänen pelkonsa ei kuitenkaan toteutunut, kun vajaan vartin kuluttua ryhmän velho palasi ja ilmoitti lähestyvästä joukosta. Ionna kohosi seisaalleen, ja loi terävän katseen amassinelaisiin.
”Kaikki valmiina. Todennäköisesti sieltä tulevat mayarnalaiset ystävämme, mutta täällä ei voi olla koskaan täydellisen varma, kehen törmää. Nirramen ja te kaksi, pysytte edelleen vartiossa hieman kauempana. Liitytte seuraamme, jos vaara on turha. Muut – olkaa valmiina. Me emme tuota häpeää Amassinelle!” Joukko totteli saamiaan käskyjään, ja alikersantti asteli muutamia metrejä tulijoita vastaan parantajana toimiva nocyrnis rinnallaan. Yksi kerrallaan vieraat hahmottuivat hämäryydestä astuessaan nuotion valopiirin rajamaille, ja noita tutkaili ilmeettömin kasvoin tulijoita uteliaana näkemään, minkälaisten inehmojen kanssa hänet tällä kertaa oli määrätty tekemään yhteistyötä. Kompuroivia askelia, väsymystä – ihan täydellisen vasta-alkajia, hän älähti mielessään ja kiitti samaan hengenvetoon Thuskaa oman ryhmänsä kokeneisuudesta. Varmaan nuorimmallakin amassinelaisella oli enemmän kokemusta kuin näillä mayarnalaisilla yhteensä. Iankaikkiset, mitä tästä tulisikaan. Huomaamattaan noita suoristi ryhtiään ja kohdisti katseensa lähestyvään ryhmänjohtajaan hypistellen selkänsä takana rannesuojustensa hihnoja– ja rypisti kevyesti kulmiaan, kun tämä oli vielä useamman metrin päässä. Jokin tässä vaikutti tutulta: askellus, ryhti? Kasvojen ilme tyyntyi, ja naisen vartalo taipui kevyeen vastauskumarrukseen vaistomaisesti.

”Jaelia Raemik –”
”Jaelia!” Noita älähti, ja kasvojen tyyneys oli hetkessä menetetty. Miten – kuinka – ei helvetissä! Hänen teki mieli kirota ääneen, ja Jaelian kasvonilmeistä päätellen hetki ei ollut miellyttävä tällekään. Soturin sanat sen myös vahvistivat, ja noita äännähti katkerasti.
”Jaeliapa hyvinkin. Miten he ovat Mayarnassa uskaltaneet antaa noin pienenkin joukon sinun vastuullesi? Puolikuolleita jo nyt, selvinnevätköhän enää edes huomisesta marssista”, hän tuhahti. ”Tai ehkä he haluavat päästä kokonaan eroon sinusta ja noista kakaroista. Toivottavasti soturisi sentään tietävät, kummasta päästä miekkaa pidellään – ja mihin suuntaan magiaisku suunnataan, jos sellaiselle tulee tarve.” Alikersantin katse lipui tulokkaiden puolelle, ja hän pudisti heikosti päätään. Ehkä hänen joukkonsa onnistuisi pitämään mayarnalaiset elossa. Ja Jaelia… pelkästään naisen ajatteleminen sai hänet kiristelemään hampaitaan, mutta pakko tämä oli ottaa vastaan ja yrittää kestää tätä komennuksen ajan. Voi Iankaikkiset, älkää sanoko, että Romundrin solalle on useampi päivä matkaa. Sinne ja takaisin… Kunpa olisinkin sairastunut!

”Kai sinut on kuitenkin pakko ottaa vastaan”, Ionna puhahti, ”joten ilmoittautuminen kuultu. Amassine, lepo! Yövytään tässä tämä yö. Meillä on ensimmäinen vartiovuoro, vaihdetaan neljän tunnin välein. Toivottavasti alokkaasi pysyvät hereillä.” Sen sanottuaan noita käänsi selkänsä Jaelialle ja palasi leiritulen viereen katsomatta, seuraisiko soturi. Calren oli jo laittanut kepin nokkaan matkan aikana saamansa pari jänistä, ja käristi niitä nyt liekkien yllä.

_________________
Ja hän kysyi: "Miksi se kuihtuu?"
"Koska kukaan ei sitä helli ja rakasta", kuului vastaus.
Takaisin alkuun
Näytä pelaajan tiedot Lähetä yksityinen viesti MSN Messenger
Inkku
Vieras








LähetäLähetetty: Keskiviikkona 28.10.2009 klo 20:38    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


Raemikin perheen ainoa tytär oli tottunut vähättelyyn ja pilkantekoon. Rendoryn Raemik oli soturi ja viettänyt suurimman osan elämästään palvellen maataan sodassa. Hän oli vanhanaikainen, ankara mies, joka piti tarkkaan huolen siitä, että sai kaiken ansaitsemansa kunnioituksen. Aina. Sen lisäksi hänelle oli ehdottoman tärkeää, että hän saisi pojan, josta tulisi hänen kaltaisensa soturi. Rendorynille siunaantuikin kolme tervettä poikalasta. Riemu tästä ei kuitenkaan kestänyt pitkään: pojat osoittautuivat toinen toistaan haluttomammiksi taistelijoiksi. Jarlin Raemikista tuli parantaja, Reodon Raemikista peltotyöläinen, ja Remoen Raemik perusti pienen kapakan naapurikylään. Ja niinpä Rendorynin jokapäiväistä elämää varjosti häpeä, jota mikään ei voinut poistaa.

Aiemmin kukaan ei ollut jaksanut kiinnittää huomiota kolmen pojan pikkusisareen Jaeliaan, joka oli aivan pienestä saakka seurannut innolla, miten isä oli yrittänyt opettaa veljiä taistelemaan. Muutaman ajankierron ikäisenä hän sanoi ensimmäisen kerran, että hänestä tulee soturi – ja näin lunasti itselleen paikan koko suvun yleisenä pilkan kohteena. Jaelia oli pieni tytönrääpäle, mutta täynnä sisua. Hän ei luovuttanut unelmansa suhteen, vaikka sai ajankiertojen ajan kuunnella toisten mielipiteitä siitä, miten hän ei ikinä pärjäisi sodassa ja oli vain yksinkertaisesti tyhmä sinne halutessaan. Hänestä tuli sulkeutunut, itsepäinen ja vihainen, mutta hän ei koskaan antanut periksi.

Ja 14 ajankierron ikäisenä minä sitten lopulta lähdin Mayarnaan, Jaelia ajatteli hajamielisesti tuijottaessaan silmät kaventuneina Ionnan kasvoja. Lähdin, eikä minulla ole enää isää. Mutta onneksi täällä on sota minua varten.

Jaelia ei ehtinyt reagoida Ionnan sanoihin millään tavalla – hän oli yhä järkytyksen lamauttama. Mitä Ionna teki täällä? Ionna, kaikista Aryan inehmoista juuri Ionna! Nuoren naisen kasvot vääntyivät raivostuneeseen irveeseen hänen kuunnellessaan vanhan ystävänsä pilkkaa. Saatanan huora, oli kaikki mitä hänen päässään liikkui, voi helvetin... perkeleen... halpa... huora. Hän jäi seisomaan paikoilleen vihaa puhkuen, kun toinen nainen antoi joukoilleen käskynsä ja käveli nuotion luo.

Hän seisoi siinä hetken ja kokosi itseään. Milloin he olivatkaan viimeksi tavanneet? Varmasti yli kolme ajankiertoa sitten, saattoi siitä olla kauemminkin. Silloin he olivat vannoneet, etteivät enää koskaan olisi missään tekemisissä toistensa kanssa. Ja tässä sitä nyt oltiin. Saatanan saatana. Hän otti jälleen kasvoilleen komentajailmeensä ja kääntyi Mayarnan joukkoja kohti. “No niin, Mayarna, tänne meidänkin on sitten jäätävä. Kasatkaa leiri – sen olisi muuten vittu parasta olla valmis ainakin kolme kertaa nopeammin kuin viimeksi – ja sitten nukkukaa, senhän te ainakin osaatte, helvetin vätykset!” hän karjui. “Vittu!” hän lisäsi vielä sitten varmemmaksi vakuudeksi.

Tämän pienen raivonpurkauksen jälkeen Jaelia istuutui Ionnan viereen tulen ääreen, kuitenkin merkitsevän kauas tästä. Hän tuijotti hetken hiljaa liekkeihin hyvin tuima ilme kasvoillaan ja hieroi hieman kylmettyneitä käsiään yhteen. Sen jälkeen hän virkkoi hitaasti, katsettaan tuumaakaan siirtämättä: “Tiedät varmaan, että meidän täytyy neuvotella tulevien päivänkiertojen suunnitelmista. Ja voin vakuuttaa, että repisin mieluummin kurkkusi auki kuin kuulisin yhtäkään sanaa sieltä.”

Nainen piti pienen tauon sanojensa välillä ja yritti hillitä vihan aiheuttamaa tärinää äänessään. “Romundrin solalle on vain päivänkierron matka, ellei sää yllätä meitä ja pääsemme etenemään keskeytyksittä. Toisin sanoen, jos sinä pystyt pitämään näppisi erossa miehistä.” Hän käänsi päätään katsoakseen Ionnaa hetken silmiin ja katseli sitten ympärilleen tarkkaillen Amassinen miespuolisia sotilaita. “Vaikka tuskin kukaan heistä olisi niin tyhmä, että lankeaisi sinuun. Joka tapauksessa”, hän jatkoi sitten kuin olisi äsken vain rupatellut mukavia, “lumisade on luultavasti lakannut aamuun mennessä, joten meidän pitäisi saapua solalle huomisiltana. Hyvällä tuurilla pääsemme siis jo ylihuomenna paluumatkalle. Vielä paremmalla onnella törmäämme andorialaisiin, jotka laittavat sinut lihoiksi.” Hän hymyili entiselle parhaalle ystävälleen pilkallisesti ja riisui sitten kypäränsä sitoakseen marssin sekoittamat hiukset uudelleen kiinni. Ne olivat yhä pitkät ja mustat, eivätkä hänen kasvonsa olleet ikääntyneet juurikaan – siinä nuotion valossa ivahymy huulillaan hän näytti hetken kauniilta.
Takaisin alkuun
kilpparin




Mukana: 10v, 2kk, 25p
Alkaen: 22.9.07 19:29
Viestejä: 223
Paikkakunta: Ylivieska

Hahmot:
Luanna
LähetäLähetetty: Torstaina 29.10.2009 klo 19:23    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


”Toivottavasti onnistut tällä kertaa säästämään edes puolet kummastakin jäniksestä, viimekertainen keittovuorosi ei oikein vakuuttanut”, Ionna suuntasi sanansa Calrenille välttäen suomasta katsetta leiritulen lähelle tulleelle Jaelialle. Poissa silmistä, poissa mielestä - taktiikka ei vain tällä kertaa suonut helpotusta. Noita oli jokaisella kehonsa solullaan tietoinen toisen naisen läsnäolosta, ja se sai hänet kihisemään kiukusta niin itselleen kuin Jaelialle. Kapiset Iankaikkiset, minkä ihmeen takia Jaelian piti johtaa mayarnalaisia? Ionna mieleen pyrki väkisinkin muisto viimeisestä kohtaamisesta kolmen, neljän ajankierron takaa. He olivat silloin seisseet kasvokkain keskellä Mayarnan pihamaata, ja huutaneet toisilleen kaikkea… epämiellyttävää. Omia sanojaan nainen ei vieläkään suostunut ottamaan takaisin, hän oli tarkoittanut niistä jokaista – ja Jaelian nähdessään hän tiesi niiden vieläkin olevan totuudenmukaisia. Kapinen, miehiä varasteleva naisenpuoli, joka ei arvostanut ystävyyttä edes pikkusormensa verran! Ionna loi äkäisenkatkeran katseen soturittareen.

Calren näytti olevan joukosta ainut, joka ei päällisin puolin ollut millänsäkään ryhmänjohtajien jäätävistä väleistä. Nocyrnis naurahti hyvänsuovasti vastaukseksi noidan sanoille, ja kurkottautui poimimaan reppunsa selkänsä takaa. Seuraten sivusilmällä jänisten paahtumista, välillä vartaita käännellen, mies otti loput illallistarpeet esille ja alkoi viritellä jonkinlaista keittopussukkaa tulen ylle. Kaksi jänistä eivät riittäisi ruokkimaan neljäätoista inehmoa, vaan niiden tarkoituksena olikin tuoda lähinnä tuoretta lihanmakua ja ulkonäöllistä täytettä kuivatuista lihanmurusista tehtyyn litkuun, jota joku saattaisi hyvällä mielikuvituksella kutsua keitoksi.

”Näyttihän se siitä huolimatta maistuvan sinullekin.” Ennen kuin Ionna ehti vastata mitään nasevaa, Jaelia avasi suunsa. Noita loi tähän aavistuksen pilkallisen ja yllättyneen katseen, ikään kuin ihmetellen tämän taitoa valita järkeviä sanoja, vaikka mieluiten olisi tukkinut tämän suun parilla kourallisella likaista lunta ja kaksi viikkoa jalassa olleella sukalla. Sen jälkeen hän olisi voinut potkaista toisen kierimään Arnarrin rinteitä alas aina Niukamein aavikon laitamille, antaen muutamalla magiaiskulla vauhtia, jos matka näyttäisi loppuvan lyhyeen. Mielikuva repaleisista vaatteista, naarmuisesta ja vertavuotavasta Jaeliasta, joka sylki mutaa ja ruohonkorsia (kirosanoja unohtamatta) sai noidan suupielet kääntymään vienoon hymyyn. Se näky jos toteutuisikin…

”—toisin sanoen, jos sinä pystyt pitämään näppisi erossa miehistä.” Nainen havahtui hätkähtäen haaveistaan. Kuinka Jaelia uskalsi?! Tämän katseeseen vastattiin vihaisella mulkaisulla ja hänellä oli vaikeuksia hillitä mielihalunsa naisen kuristamisesta. Ennen kuin hän ehti keksiä kelvollista vastausta, soturi jatkoi puhettaan. Hampaitaan kiristellen Ionna kuunteli sen loppuun, ja vaikka tehtävää koskeva osio kuulostikin järkevältä Jaelian kaltaisen vasta-alkajan sanomaksi, Amassinen ryhmänjohtaja olisi ennemmin viiltänyt ranteensa auki kuin suostunut sanomaan sen ääneen. Hän tuhahti - katkerasti -, ja vilkaisi sitten ympärilleen. Katseen palatessa takaisin ivailevasti hymyilevään soturiin noita pakottautui hillitsemään itsensä ja antamaan samalla mitalla takaisin. Hänen huulilleen kohosi kevyt hymy, ja Ionna heilautti kättään vähättelevästi joukkonsa suuntaan.

”Ai nämäkö? Äh, minä olen ehtinyt kokeilla heistä jokaista – paitsi sitä toista soturia, joka on tällä hetkellä vartiossa, mutta hän onkin nainen. He ovat siis vapaasti sinun käytössäsi, kunhan et pidä ihan hillitöntä meteliä – emmehän tiedä, kuinka kaukana lähin andorialaisjoukko on”, hän hymyili – ja sitten noita näytteli tajuavansa jotain. Hänen kasvoilleen kohosi oivaltava ilme, ja om-käsi kohosi peittämään suuntienoota kätkeäkseen pilkallisen häivähdyksen suupielessä. ”Senhän takia te olittekin myöhässä – sinä tutustuit lähemmin omaan joukkoosi! Ilmankos he ovatkin väsyneitä! Toivottavasti he eivät kuitenkaan pettyneet pahoin, sinunlaisesi kylmä ja tunteeton inehmo voi jäädyttää rohkeimmankin miehen kalun. Minulle he ovat ihan liian nuoria ja kokemattomia – ja sinun käyttämiäsi, joten saat pitää heidät omanasi ihan vapaasti.” Ionna pakotti kasvonsa pitämään leppoisan ilmeen, täysin siinä onnistumatta. Istuma-asentokin oli liian kireä ollakseen rennon luonteva, mutta hän ei suostunut myöntämään Jaelialle sitä etua, että alentuisi räyhäämään ja huutamaan. Hän ei suostuisi suomaan tälle sitä iloa, että soturi näkisi ajankiertojen jälkeenkin, että tämä osasi loukkaavilla sanoillaan herättää hänessä fyysisen vastauksen. Jos he olisivat kahdestaan, silloin tilanne olisi toinen, mutta nyt… hän arvosti amassinelaisia liikaa. Sitä vastoin hän ei vastustellut lainkaan sitä, että Jaelia menettäisi kasvonsa omien edessä.
”Ja jos me törmäämme andorialaisiin, sinun ei tarvitse kuin levitellä jalkojasi hengenpelastukseksi. Senhän sinä ainakin osaat. Mayarnalaisesi saavat arvokasta lisäaikaa omien henkiensä pelastamiseen.”

_________________
Ja hän kysyi: "Miksi se kuihtuu?"
"Koska kukaan ei sitä helli ja rakasta", kuului vastaus.
Takaisin alkuun
Näytä pelaajan tiedot Lähetä yksityinen viesti MSN Messenger
Näytä edelliset viestit:   
Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin    Siirry päävalikkoon -> Matkalla ja nimettömillä mailla Kaikki ajat ovat GMT + 2 tuntia
Sivu 1 Yht. 1

 
Siirry:  
Et voi kirjoittaa uusia viestejä tässä foorumissa
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Et voi muokata viestejäsi tässä foorumissa
Et voi poistaa viestejäsi tässä foorumissa
Et voi äänestää tässä foorumissa