Meitä on monta ja me olemme pahoja


 
Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin    Siirry päävalikkoon -> Mannervaltioiden raja
Näytä edellinen aihe :: Näytä seuraava aihe  
Terkku




Mukana: 12v, 7kk, 19p
Alkaen: 2.3.05 22:34
Viestejä: 1093
Paikkakunta: Keski-Suomi

Hahmot:
Aidan
Lavon
Tercel
LähetäLähetetty: Maanantaina 24.8.2009 klo 0:17    Viestin aihe: Meitä on monta ja me olemme pahoja
Vastaa lainaamalla viestiä


(( Heipä hei te saastaiset homoseksuaalit, tässä on ns. lämmittelyvuoro, jonka jälkeen alan pelailemaan Rajamajaan johtaneita tapahtumia. Hahmoja tarjoan tuossa kourallista, mutta todennäköisesti homma lähtee paljon enemmän ruohonjuuritasolta. Huvittaisi myös saada myös palautetta tekstin faktoihin pitäytyen, ko tätä on kirjoitettu jo parissa osassa niin tuolta löytynee useampikin aivopieru.

Katri ja Emppu ainakin lupailivat pelata, joten tulemaan, lisään tässä pikkuhiljaa tuohon varsinaista vastapelattavaa tekstiä.))


Vasirin niityillä kahdeskymmenes neljättä kuunkiertoa, murtaessa Rajamajan torin barrikadit ensimmäinen päivänkierto viidettä kuunkiertoa ja lopulta Pormestarinlinnan porteilla kaksi päivänkiertoa myöhemmin, jokaisessa näistä paikoista majuri Melkhimen Cantusan iski ensimmäisen iskun viholliseen ja vei viimeisen heistä mukanaan. Hän ei ollut kovin kummoinen taktikko, mutta oli aina rivistössä sotilaidensa kanssa. Iankaikkisten armo oli pitänyt pitkän, jäntevän ja äärimmäisen voimakkaan elvekryptin hengissä kymmenen ajankiertoa rintamalla - mutta koskaan hän ei ollut päässyt näin syvälle Andoriaan.

Tsirpejärvelle andorialaisia torjumaan lähetetty yksikkö ei ollut suurin hyökkäys jota Relorean keisarikunta oli lähettänyt. Mutta kenraali Y'varaan loukkaantuessa viestinviejän aarnikotkan vauhkoonnuttua, yksikön komennus jäi eversti Junna Meer Verrosille. Melkhimen oli hänen ensimmäinen upseerinsa ja rakastajansa. Eversti Meer Verroksen päätös oli jatkaa etenemistä, andorialaisten hyökkäyksen torjumisen osoittauduttua lapsellisen helpoksi. Siitä oli nyt vajaa kuunkierto - sinä aikana armeija oli edennyt everstin käskyjen mukaan, eikä se pysähtynyt ennen Rajamajaa.
Sillä Melkhimen Cantusalla oli myös muita rakastajia. Vaikka Junna Meer Verros oli häntä yli kymmenen ajankiertoa vanhempi nainen, vieläpä aatelistaustainen ja aviossa, Melkhimenin maku oli laajempi. Hän piti nuoria miehiään yksiköstä lämmittämässä telttaansa tarpeen mukaan koko yön, siinä missä paikallisten maanviljelijöiden tyttäret lankesivat muodoltaan ylvääseen ja asetaitoiseen mieheen.
Mutta tärkein Melkhimenin rakastajista oli Suuri Sota. Ehkäpä ainoa jota hän oikeasti rakasti. Mutta hänen miehensä rakastivat häntä. Ja hänen suostuteltuaan Junna offensiiviin, heidän yli kolmetuhatta keihästään olivat marssineet suoraa ja epäröimättä kohti Rajamajaa, murskaten kaiken vastarinnan edessään.

Sonesta Salonselälle, Tasankoista Jänkään, kaikki tunsivat verenhimoisen upseerin kyvyt. Hän oli syntynyt tähän tehtävään - jo pelkästään majuri Cantusan fysiikka oli yhdistelmä äärimmäistä tehon ja oman painon suhdetta, kuin myös uskomatonta motorista hallintaa. Hän puki päälleen kevyemmät panssarit kuin muut upseerit ja syöksyi vastustajan linjasta sisälle, milloin ponnistaen yli, milloin iskien alta, milloin iskien väleistä. Sieltä käsin sekasorto hajoitti linjan, kun Relorean Hienoimmat, Palanin magia- ja taisteluopiston joukot iskivät heihin kiinni. He tunsivat toisensa ja toimivat yhteinäisesti. Andorialaisille ei jäänyt minkäänlaisia mahdollisuuksia.

***

2.6.105

Ratsain kiertäessään aluetta ja heidän vartiopisteitään Rajamajan eteläpuolen niityillä, aikaisen aamun nouseva aurinko heitti komean keilansa komeaan mieheen. Kahden henkivartijakersanttinsa kanssa majuri ratsasti yhtä korkeana kuin vierellään kulkeva ihmismies. Majuri Cantusan oli yhtä pitkän kuin Faeran Fehrme, joka ei ihmiseksikään ollut erityisen pienikokoinen. Siinä missä Fehrmen vaalea parta oli sidottu siistiksi, Cantusan ei antanut itsensä päästä epäsiistiin kuntoon. Myös hänen hiuksensa olivat lyhyet, eikä kypärän alta näkynyt edes elvekryptin korvia. Joku olisi saattanut erehtyä luulla miestä ihmiseksi, joka saatoi olla hänen tarkoituksensakin. Majuri Cantusan hämärsi kaikki rajat - hänen brutaaliutensa ja herrasmiesmäisyytensä olivat täysin vastakohtaisia. Samalla täydellinen sitoutuminen toimeensa, mutta sukupuolielämä jota useimmat vain kauhistelivat. Eipä siis ihmekään että hän olisi halunnut lyödä rajat enään rotunsa suhteen.

Kuuliaisena Thuskalle Faeran ei kyennyt täysin hyväksymään esimiestään, ei todennäköisesti koskaan, sillä hän oli varma ettei Melkhimen Cantusan muuttuisi. Thuskan olisi parempi tehdä niin ensin. Se ei silti tarkoittaisi ettei hän arvostaisi täydellisesti majuriaan, olisi valmis kuolemaan tuon puolesta, kuin myös tappamaan. Tähän mennessä Fehrme oli niitä onnekkaita joka oli kunnostautunut tappamisessa. Vasirin niityillä kahdeskymmenes viidettä ajankiertoa, murtaessa Rajamajan torin barrikadit kolmas päivänkierto viidettä kuunkiertoa ja lopulta Pormestarinlinnan porteilla kaksi päivänkiertoa myöhemmin, jokaisessa näistä paikoista Faeran Fehrme oli seissyt hänen rinnallaan. Hän oli nähnyt taisteluja ennen majuria, teurastuksia, joista oli vaivoin selvinnyt. Faeran oltiin tatuoitu monin arvin, joista vain murto-osa näkyi päälle päin.
"Herra majuri, lupa puhutella."
Edellä ratsastava toinen kersantti oli liian kaukana kuullakseen heitä, varsinkin Faeranin puhuessa hiljaisemmalla äänellä kuin tarpeellista. Rajajoen suiston tuuli heitti sanat heinikkoon ellei niitä ilmaissut tarpeeksi kovaa.
"Lupa myönnetty, antaa tulla Faeran."
"Minä olen taistellut kohta kaksikymmentä ajankiertoa Andorian äpäröitä vastaan herra majuri. Minä olen ollut mukana Ar'makashin syvänteiden ylläkössä, minä olen vetäytynyt Deseldomin kaatuessa, minä olen vallannut sen takaisin, Kherm-Vuolaan kylässä menetin veljiäni ja ystäviäni, Relorean suurimman hyökkäyksen tullessa lyödyksi. Se oli yhdeksän ajankiertoa sitten."
"Ettekai te ole niin vanha hyvä mies? Deseldomhan menetettiin ... ajankiertona 85?"
"Minä aloitin rintamalla kymmenkesäisenä majuri. Silloin olin jo kolmetoista."
"Hyvä on, mitä te ajatte takaa?"
"Minä en ole ikinä nähnyt Rajamajaa, en edes sen muureja, majuri. Sen sijaan olen nähnyt lukemattomia asetovereitani kaatuvan vierelläni, jokaisen kerran kun me olemme ylittäneet tuon joen. Olen nähnyt enemmän taisteluita hävittynä kuin voitettuna. Mutta silti, meidät on lyöty takaisin viimeistää Kherm-Vuolaalla. Se on nyt virstojen päässä takanamme, vaikka joukkomme on vähäisempi kuin koskaan aiemmin. Paljonko meillä on uhreja yhteensä?"
"Viimelaskuissa noin 280 kuollutta ja ehkä neljä ja puolisataa loukkaantunutta."
Faeran piti taukoa. Hän oli juuri nyt ilmeisen tyytymätön.
"Herra majuri," Vanhempi mies lähes puuskahti upseerilleen "miten se on ollut näin saatanan helppoa!?"

Edellä ratsastava kersantti katsahti taaksepäin, mutta majuri heilautti kättään jotta tuo jatkaisi vain edellä.
"Totta, heitä ei ollut paljoa. Huono moraali ja huolto, täysin vajavainen taistelukunto. Minäkään en ole koskaan ollut näin syvällä. Mitä luulette kersantti?"
"Minä en halua luulla, minä haluan tietää."
"Faeran." Elvekryptin ylväs katse vaihtui Cantusan poikamaiseen hymyyn. "Niin minäkin. Mutta jos me voimme, niin me etenemme."
"Herra majuri, tämä saattaa olla ansakin."
"Emme me tänne kuolemaan tulleet, vaan tappamaan."

// Kevyet aivopiereskelyt jokseenkin korjattu, voi olla että pitää korjailla vielä uudestaan.
Takaisin alkuun
Näytä pelaajan tiedot Lähetä yksityinen viesti
Terkku




Mukana: 12v, 7kk, 19p
Alkaen: 2.3.05 22:34
Viestejä: 1093
Paikkakunta: Keski-Suomi

Hahmot:
Aidan
Lavon
Tercel
LähetäLähetetty: Torstaina 27.8.2009 klo 22:10    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


(( Ja tää on nyt niinkun se osa mihin saa hypätä mukaan. Voitte joko ottaa perusmosurin samasta joukkueesta, tai sitten karauttaa paikalle mersulla tai aarnikotkalla, suit yourself ladies and gentlemen.))

15.4.105

Faeran Fehrme oli naamaansa myöten turpeessa. Heidän viiden hengen ryhmänsä eteni kuivassa heinikossa, kevyessä taisteluvarustuksessa illan viimeisillä hetkillä. Sivummalla oli lähettipikkupiru, jolle tämä ei ollut paljoa työtä, mutta Faeranin kokoinen mies oli huomattavasti vaikeampi piilottaa. Heidän tarkoituksensa oli iskeä andorialaisten tiedusteluryhmät hajalle, ottaa mielellään vanki ja turvata kenraali Y'varaan joukkojen huomaamaton liikkuminen.
Ehkä neljänkymmenen askeleen päässä heistä eteni kuusihenkinen andorialaisjoukko. Kevyitä tiedustelijoita heistä kahden päivän matkan päässä olevasta joukosta. Aarnikotkalla liikkunut tiedustelija sanoi että määrällisesti andorialaisia oli enemmän, mutta hän oli nähnyt myös karkureita ja joukon varustus oli lähinnä kouluasteista talonpoikaisseivästä. Majuri Cantusan oli yllyttänyt komennossa seuraavan, everti Meer Verroksen kohtaamaan heidät mahdollisimman nopeasti, joka sulkisi pakenemismahdollisuudet.
Siksi heidän piti liikkua niin salassa kuin kaksituhatta keihästä kykenivät.

"Vasen, etene."
Kersantin terävät sähähdykset eivät kantaneet yhtään tarpeellista pidemmälti. Selkään sidottu, raskas miekka, jonka terän kruunasi poikkipiikki - paras väline ratsastajien alasrepimiseen. Nyt vastassa oli vain jalkamiehiä, joten tämän ei pitäisi olla ongelma eikä mikään Faeranille.
"Kersantti, niitä on meitä enemmän."
Kannon, ugasa joka oli pahamaineisen T'malicin serkku, parhaisiin puoliin ei kuulunut silmitön rohkeus. Hän haisi viinalle, mutta vain kevyesti.
"Sotamies, turpa kiinni, meillä on yllätys puolellamme. Meillä on ylivoima ensimmäisen iskun jälkeen."
Yhtäkkiä hän keskeytti lauseensa.
"Vasen seis, oikea seis, valmiina."
Sotilaat eivät kyseenalaistaneet häntä. Nyt muutkin haistoivat sen. Piippukessu hohkasi hämärtyvässä illassa andorialaisten edetessä kiltisti jonossa.

Faeran oli surmannut monia ja halusi tehdä niin vieläkin. Toisin kuin useimpia Fehrmejä, häntä huvitti myös pysyä hengissä.
"Velho ja varsijouset valmiiksi."
"Kersantti,"
"Kannon, nyt turpa jo kiinni. Senkin elukka minä lähetän sinut Aamuruskoon."
Andorialaiset etenivät nyt lähes suoraa heidän ryhmänsä suuntaan, ehkäpä hieman oikealta puolelta ohi. Tältä etäisyydeltä he erottivat jo suoraa kevyesti aseistetut tiedustelijat - kaksi mintauria, kolme ihmistä tai elvekryptiä ja yksi ugasa. Faeran alkoi kuulla oman sykkeensä kohoavan. Hän kuuli myös miten muiden ryhmäläisten syke liittyi hänen omaansa. Pimeys tuntui laskeutuvan pimeämmin etelässä kuin koskaan Relorean maaperällä. Se kultasi niityn vielä hetken, mutta pian olisi vain pimeys.
Takaisin alkuun
Näytä pelaajan tiedot Lähetä yksityinen viesti
Wolly
Vieras








LähetäLähetetty: Perjantaina 28.8.2009 klo 0:22    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


Lähdettyään Raurikkenista herttuattaren huudot korvissaan kaikuen Jereon-Lucan oli pitänyt matalaa profiilia. Hänellä oli yhä paljon suhteita armeijaan, sellaisia, joita Linilea ei tiennyt olevan olemassakaan. Oli ollut kohtuullisen helppoa soluttautua joukkoon toisena vain Jereon-Lucanina. Ei sinä miehenä, joka oli ajankiertoja palvellut Raurikkenin herttuattaren henkivartijana, vaan alikersanttina, joka tuli jostakin pikkukylästä paikassa, joka ei merkinnyt kenellekään mitään. Siinä oli tietysti varjopuolensa. Piti pitää huoli siitä, mitä sanoi ja kenelle, mutta vapaus poliittisesta vastuusta oli silti paljon. Hän oli edes hetken verran itsensä herra ja isäntä. Jereon-Lucan oli niin lähellä onnellisuutta, kuin hänen kaltaiselleen miehelle oli mahdollista. Kuoleman vaara sopi hänelle hyvin.

Auringon kulottama heinikko rahisi kevyessä tuulenvireessä, mistä relorealaisten ryhmä sai kiittää Iankaikkisiaan, sillä se kätki osittain heidän aiheuttamansa kahinan. Jereon-Lucan eteni kyyryssä ja tarkkaili syrjäsilmällä Fehrmeä, jonka alaisuuteen oli joutunut. Tuo oli elänyt yllättävän vanhaksi verrattuna niihin sukulaisiinsa, jotka Jereon-Lucan oli aiemmin tavannut. Vaikutti siltä, että Faeran omasi poikkeuksellisen paljon tervettä järkeä ja itsesäilytysvaistoa, siis ollakseen Fehrme. Se ei vielä merkinnyt, että sitä olisi ollut kovinkaan paljon, mikä puolestaan sai hopeakategorian velhon vaistot jylläämään. Onneksi tehtävä oli kuitenkin varsin suoraviivainen ja andorialaisten olisi aivan yhtä vaikea liikkua huomaamatta kuin heidänkin.

”Velho ja varsijouset valmiiksi”, kuului matalalla äänellä annettu käsky. Jereon-Lucan antoi itsensä tuntea magian virran, keskittyi ja kokosi sitä. Hän tunsi magia-ren syttyvän mithiin vasemman kyynärpäänsä tietämillä ja leviävän vähitellen kohti rannetta ja sitten vapaana virtana sormenpäihin. Hän antoi sen kertyä kämmenensä yläpuolelle, haali kokoon enemmän. Hän oli valmis, saattoi kuulla andorialaisen ryhmän askeleet. He itse odottivat liikkumatta. Useampia inehmoja, puolen kymmentä. Nyt heidät saattoi jo erottaa. Sekalaista joukkoa, pälyilivät hermostuneesti ympärilleen. Jereon-Lucan saattoi kuulla, miten miesten sykkeet hänen ympärillään kohosivat. Oman sydämensä hän tunsi takovan tasaisen rauhallisesti. Hän ei ollut enää aikoihin osannut tuntea todellista taistelukiihkoa. Ehkä se tulisi vielä ajallaan. Hän oli valmis odottamaan.

Laskevan auringon säteet porautuivat tärykalvolle ja tekivät tähtäämisestä hankalaa. Jouset oli ladattu ja hyvin pian andorialaiset voisivat nähdä kärkien välähdykset, kun valo heijastui niistä. Vielä muutama askel. Jereon-Lucan odotti käskyä, antoi magian sykkiä sydämensä tahtiin. Hallinta vaati keskittymistä. Hän antoi pallon muotoutua. Kulottunut heinä roihahtaisi tuleen hetkessä, joten pitäisi olla varovainen. Hän halusi lähettää matkaan vain paineaallon, joka yllättäisi andorilaiset, antaisi sotureille etulyöntiaseman, kenties pökerryttäisi jonkun, jolloin olisi mahdollista saada vaadittu vanki.

Kun käsky sitten kajahti, selkeällä, varmalla äänellä, ei andorialaisille tiedustelijoille jäänyt aikaa reagoida. Jereon-Lucan löi käden suoraksi eteensä ja päästi magian virtaamaan lävitseen vahvana vuona, joka iskeytyi andorialaisia vasten heittäen useimmat selälleen. Heitä oli vain kuusi, siis yksi enemmän. Velho alkoi välittömästi kerätä magiaa uudelleen. Tunsi magia-ren syttyvän kyynärvarressaan ja seurasi tilanteen kehittymistä. Hiljaisuus oli nyt täynnä tukahtuneita ääniä. Ei voinut tietää, oliko lähistöllä muitakin. Luultavasti ei, kai tiedusteleva pikkupiru olisi varoittanut heitä, jos olisi ollut. Jereon-Lucan ei enää luottanut muihin kuin itseensä.

//Siinä tielle höttöä\\
Takaisin alkuun
Terkku




Mukana: 12v, 7kk, 19p
Alkaen: 2.3.05 22:34
Viestejä: 1093
Paikkakunta: Keski-Suomi

Hahmot:
Aidan
Lavon
Tercel
LähetäLähetetty: Maanantaina 26.10.2009 klo 2:20    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


Faeran oli aina ryhmänsä keulassa. Kuten monet muutkin hyvät johtajat, myös hän taisteli alaistensa puolella ja puolesta. Taktista älyä miehellä ei ollut pienten kahakoiden ulkopuolelle, puhumattakaan kyvystä puhua ja luoda suhteita ylenemiseen. Hän oli alunperin kruunun oppilaitoksesta toisen vuoden soturi, mutta mahdolliset ylenemismahdollisuudet olivat kariutuneet fehrmemäisen tyypillisestä liikajuopottelusta.
Mutta täällä hän oli elementissään. Velhon iskiessä paineaallolla andorialaisia Faeran ei jäänyt pelkäämään tai odottamaan. Hän kehonsa muuttui lähinnä väkivaltaan reagoivaksi liikkeeksi, joka iski jokaisella sydämenlyönnillä puhdasta brutaaliutta. Kookkaan miehen syöksyessä heinikosta hän oli hetkessä kuronut kiinni andorialaisten ja heidän joukkueensa väliin jääneet parikymmentä jalkaa. Pökertyneet ja yllätetyt etelänaapurit olivat jokseenkin hajalla, varsinkin paineaallon jälkeen. Vaikka Faeran olisi ollut yksinkin hyökkäämässä, hän olisi saattanut silti lyödä koko joukkueen alas. Mutta hän ei ollut yksin, ja tämä ylläkkö oli nopeassa raakuudessaan voittanut jo kaiken vastarinnan.

Faeran ponnisti polvenkorkuiselta kiveltä kohti vastustajia johtavaa ihmismiestä. Hän veti äpärämiekkansa selkänsä takaa, vaikka huomasi miten ilmeisen kokenut andorialaismies yritti nostaa kilpeä suojatakseen itseään lyönniltä. Täysin turhaan. Kun sata kiloa miestä saa koko kehonsa liikkumaan ja sitoo voiman iskuunsa, vastarintaan vaaditaan vähintään yhtä paljon. Kilpi ei tarjonnut yhtä paljoa.
Se repesi yläreunastaan ja yhtäkkiä ilma oli täynnä metallia ja puuta. Miekka jatkoi matkaansa, iskien suoraa kilpeä pitelevää miestä olkapään ja kaulan väliin. Miehen rakenteen repeytyminen jatkui rintakehään saakka ja kaikkivoipa aistinautinto hurmoksen rautaisesta tuoksusta, hajoavan inehmon äänestä ja pakokauhun tunne jota ei mekaanisin ärsykkein voinut selittää, valtasi koko aron.
Kersantti oli ylittänyt iskunsa rajan brutaalin ja käytännöllisen välillä. Vihollinen lyhistyi maahan hänen edessään, mutta äpärämiekka oli jumissa jossain solis- ja kylkiluiden murskassa. Hän yritti repäistä miekkaa pois, mutta silmänräpäyksen harkinnalla tiesi sen olevan myöhäistä. Fehrme potkaisi maahan lyömänsä miehen edestään yhdellä askeleella, joka sekin suuntautui eteenpäin. Hänen liikkeensä oli hädintuskin pysähtynyt, eikä niin luultavasti tulisi käymäänkään.

Auringonvalon viimeinen silhuetti näytti miten inehmojen henget riistettiin hävyttömän nopeasti. Sen tumman piirroksen rikkoi vain andorialaisryhmän kavaltanut piippua polttava mintauri. Faeranin rynniessä miestä kohti, jostain hänen oikealta puoleltaan varsijousenvasama halkaisi ilman kohti puoliksi maahan kaatunutta mintauria. Se osui jonnekin andorialaisen poskipään ja nenän välille.
Faeran kuuli tuon parahduksen repiessään vyöltään lyhyttä lyömämiekkaansa, joka oli hänen ainoa turvansa varsinaisen äpärämiekan jäätyä edellisen andorialaisen kehoon kiinni.
Hän paiskasi iskunsa terävänä yläkautta, kätensä ylös nostaneen mintaurin kaulan alueelle. Se osui hieman enemmän niskan puolelle kuin heikkoon kudokseen kaulalla, mutta lopputulos oli sama. Veri pakeni valtoimenaan ruumiista pitkin kersantti Fehrmen kättä.

Hänen vierellään andorialaisten kimppuun oli syöksynyt toinen relorealainen, sotamies Valiman. Elvekrypti oli saanut viillettyä vastaansa asettunutta miestä, joka oli huomattavasti relorealaisnaista rotevampi, raskaasti kyljen nahkaisen suojauksen ohi. Tämän jälkeen elvekrypti oli kuitenkin joutunut puolustuskannalle, andorialaisen saadessa puolustuksensa kasaan ja Valiman oli sidottu kilpensä taakse. Pienikokoisempi nainen kärsi soturina fyysisestä alivoimasta, mutta kompensoi sitä nopeilla iskuilla kasvoja kohti. Hänet pelasti magia-isku, joka epäilemättä oli relorealaisten ryhmän ainoan maagin tekosia. Se lennätti melkein itsessään andorialaismiehen sivulle, taipuneena luonnottomasti kaksinkerroin.
Vastarinta oli murtunut nopeasti. Ryhmän toinen varsijousimies Kannon oli osunut taaimmaista elvekryptiä massakeskipisteen tienoille, kun toinen varsijousimies oli jo hylännyt pääaseensa ja syöksyi auttamaan kersantti Fehrmeä joka oli iskenyt miekkansa hajalle väkevän ugasamiehen raskaamman miekan torjuessa hänen lyöntinsä. Fehrme oli kuitenkin rysähtänyt ugasan päälle puolustuksen ohitse, liian lähelle jotta olisi tuon miekan ulottuvissa. Painiksi muuttuneessa taistelussa andorialaisugasa sai kokea Fehrmen kyynärpäätä.
Kersantin huuto oli ehkäpä kuuluvampia siihen nähden, että andorialaisugasa tunki samalla kättä hänen suuhunsa. Sen viesti oli myös hyvin yksiselitteinen.
"Kuole!"
Painoksi sanoilleen Faeran upotti peukalonsa ugasan silmästä sisään.

Valiman vilkaisi nopeasti ympärilleen, andorialaisia pitäisi olla vielä yksi, toisen mintaurin lyhistyttyä polvilleen. Nopeasti hän huomasi elvekryptinaisen, ilmeisesti parantajan, kompuroivan heistä kauemmas. Valimanin keskeytti kuitenkin Kannonin äänekäs parahdus varsijousensa kanssa.
Valiman käännähti ympäri ja huomasi ugasan pitelevän käsivarttaan jostain syystä. Hänellä ei ollut aikaa, vaan elvekryptinainen karjaisi Jereon-Lucalle nopean käskyn.
"Jerri!" Valimanilla oli taipumusta lempinimiin. "Juokse se ämmä kiinni! Me otamme vangin!"
Hän samalla ponkaisi itse juoksemaan elvekryptiä kiinni, mutta kilpensä ja soturin raskaamman varustuksen kanssa Valiman ei ollut varma onnistuisiko siinä itse. Hän kyllä luotti ettei parantajasta välttämättä olisi vastusta. Enemmän häntä huoletti mitä Kannonin aikaisempi huuto, mutta sille ei ollut nyt aikaa - vihollisista olisi huolehdittava ennen heidän omiaan.

(( Eikä mennyt kahtakaan kuukautta))
Takaisin alkuun
Näytä pelaajan tiedot Lähetä yksityinen viesti
Terkku




Mukana: 12v, 7kk, 19p
Alkaen: 2.3.05 22:34
Viestejä: 1093
Paikkakunta: Keski-Suomi

Hahmot:
Aidan
Lavon
Tercel
LähetäLähetetty: Keskiviikkona 28.10.2009 klo 3:03    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


Ei kestänyt kauaa kun Valiman tunsi magia-aallon syöksyvän ohitseen. Jereon-Luca oli sittenkin naista nopeampi, tuon ei tarvinnut edes juosta. Ilma väreili iskun kiriessä kiinni karkuun juokseva parantaja. Kesti vain sekuntteja ennen kuin andorialaisnainen sai suoran osuman yläselkäänsä, lennättäen hänet metrejä eteenpäin. Valiman karjaisi ääneen riemusta ja heitti kilpensä maahan, sakaten entistä nopeammin kohti maahan lennähtänyttä andorialaista. Hän oli saanut vankinsa, kersantti Fehrme olisi takulla ylpeä sotilaastaan! Valiman ei ollut seitsemäätoista enempää, mutta ne kolme kuunkiertoa jotka hän oli nähnyt Fehrmen alaisuudessa olivat saaneet hänet kunnioittamaan syvästi tuota miestä. Ehkäpä enemmän kuin ketään niistä mestareista, joita niin paljon oltiin ylistetty.

Valiman syöksyi andorialaisnaisen päälle, repien hänen kätensä selän taakse. Isku oli lyönyt uhrinsa keuhkot tyhjiksi, eikä Valimanin alla makaava elvekrypti kyennyt pistämään kunnolla vastaan. Valimanin voitonriemuinen olemus kuului jo äänestäkin.
"Älä huoranpenikka yritä! Sinä olet nyt meidän!" Jereon-Lucan magiaisku oli repinyt naisen vaatteet lähes kokonaan selkäpuolelta, myös iho vuosi verta, joskin vain kevyesti. Murtumat olivat luultavasti vähäisiä jos minkäänlaisia. Valimanin mielessä ei käynyt lainkaan miten kovan luokan ammattilaisen kanssa hän oli tekemisissä. Nuori elvekrypti niputti vankinsa käsiä nopeasti vaatteenriekaleilla solmuun, vilkaisten taaksepäin. Ilmeisesti taistelu oli kaikin puolin ohi, muut andorialaiset eivät olleet enää pystyssä ja vain Kannon heidän ryhmästään osoitti haavoittumisen merkkejä. Toinen varsijousimies oli mennyt avustamaan häntä. Sen sijaan ryhmänjohtaja Fehrme juoksi kohti Valimania ja vankia.

"Kersantti Fehrme! Minä sain hänet! Tai siis me, mutta -"
"Se saatanan huora saa maksaa nyt!" Yhtäkkiä Valiman huomasi miltä Faeran näytti.
"Sotamies, tämä on minun! Saasta! Se saa maksaa kaikesta! Kaikesta ja kaikista!" Kersantin kädet olivat lähes läpeensä veressä. Hän oli ilmeisesti hakannut sekä käsin että asein andorialaiset hengiltä, pelkäämättä itsensä likaamista. Se kuvottava verenkylläinen haju seurasi missä tahansa mies olikin.
"Huora, näytä se naamaraiskasi! Katso andorialaishuora kohtaloasi!" Valiman ei edes huomannut miten hän oli väistänyt Fehrmeä. Tuo tuntui yhtäkkiä aurallaan työntäneen kaiken itsensä ja andorialaisen vangin välistä. Se aura säteili hänen silmistään. Hullunväkivaltainen, adrenaliinin kyllästämä ja mieltä vailla oleva katse tuntui hohkaavan pimeässä. Se ei valaissut mitään. Suoraa sanoen, tuo ilme tuntui pimentävän Faeranin irveeseen vääntyneet kasvot. Kuin silmien viha säteilisi koko hänen muuhun kehoonsa, joka nyt väkivalloin repi andorialaisnaista. Tuo vastusteli ja rimpuili hyvin lyhyen aikaa, saaden enemmänkin halveksuvia ja nöyryyttäviä väkivallanosoituksia osakseen, ei niinkään niitä tappamiseen tarkoitettuja iskuja, joita kersantti oli vielä hetki sitten jakanut.
Faeranin huuto ja halveksunta olivat painuneet epämääräiseksi mössöksi Valimanin korvissa. Hän näki miten kersantti repi naisen housuja, rankaisten tuota jokaisesta estelystä, pakottaen katsomaan häneen itseensä päin. Valiman oli tiennyt tämän ennenkin, mutta kun sen näki... Parantajatar ei ollut vanha. Elvekrypti kuten hänkin. Samat, hieman lyhyemmäksi leikatut armeijaan sopivat hiukset. Yhtäkkiä tuo nainen alkoi näyttää pelottavan paljon Valimanin peilikuvalta. Ja nyt, kersantti Fehrmen valtavat kädet häpäisivät ja repivät maassa olevan uhrin olemusta niin voimakkaasti, että ne tuntuivat hajottavan jopa sielun vain pieniksi, likaisiksi palasiksi.

Valiman ei ymmärtänyt mitä tehdä. Hän ei koskaan ollut halunnut nähdä mitään tälläistä, mutta nyt hän ei voinut olla katsomatta sitä. Maassa makaava andorialaissaasta sai sen mitä ansaitsikin. Ja se oli liikaa hänelle.
Epätoivoinen katse yritti irrottautua Fehrmen selästä, josta näki miten kersantti yritti avata omia housujaan. Yhtäkkiä Valiman muisti ettei hän ollut yksin. Hän ymmärsi yhtäkkiä ettei heidän muu joukkueensa voinut olla yhtä lamaantunut kuin hän.
"Jerri?" Ääni ei päässyt huulilta, mutta hän näki Jereon-Lucan hahmon.

(( Vastaile ko kerkeät. Tästä tuskin tulee pelattua paljoa pidemmälle näinkään raskaalla autolla.))
Takaisin alkuun
Näytä pelaajan tiedot Lähetä yksityinen viesti
Wolly
Vieras








LähetäLähetetty: Maanantaina 21.12.2009 klo 0:24    Viestin aihe:
Vastaa lainaamalla viestiä


Taistelukiihkon tykytys Jereon-Lucanin suonissa alkoi vähitellen laantua. Hän tunsi hienoista kaipuuta sen mennessä, ikään kuin hän olisi ollut menettämäisillään jotakin olennaista ja saanut tilalle jotakin, minkä olisi mieluummin unohtanut. Terve järki alkoi vähitellen viedä voiton adrenaliinista ja tilanne sotilaan ympärillä alkoi hahmottua. He olivat saaneet vangin.

Hetken verran mies tunsi miltei sääliä. Vangiksi jäänyt elvekrypti oli nuori nainen. Ilmeisesti parantaja, joka ei ollut tainnut saada riittävästi todellista taistelukoulutusta itsensä puolustamiseen. Ryhmän tehtävän oli kai uskottu olevan helppo. Sydän kuitenkin kovettui nopeasti. Tämä oli sotaa, eikä sodassa tunnettu tavanomaisia inhimillisyyden sääntöjä. Niinpä velho käänsi selkänsä ja katseli ruumiita. Viisi. He olivat saaneet ne kaikki. Hyvä niin. Häntä ei olisi erityisemmin huvittanut ryhtyä haravoimaan maastoa. Vastahakoisesti hän päästi magian tuntemuksen lipumaan kauemmas.

Ohimennen Jereon-Lucan laittoi merkille ohitseen syöksyvän kersantin mielipuolisen ilmeen, todellisuudessa hän kuitenkin reagoi vasta tämän huutoon ja vangin tukahtuneeseen parkaisuun. Aluksi tilanne tuntui kaoottiselta, eikä ymmärrys saavuttanut hämmentynyttä mieltä. Pääosa muustakin ryhmästä oli kääntänyt selkänsä kersantille ja vangille, vain Valiman näytti tuijottavan ikään kuin lumoutuneena. Sitten tuli se käsittämisen valkohehkuinen hetki, jona sotilasarvot saivat jäädä. Jos oli jotakin, minkä Jereon-Lucan koko loukkaavan jopa vangin oikeuksia, se oli raiskaus.

Ennen kuin velho itse oli oikeastaan ehtinyt edes tajuta, hän oli astunut ne pari askelta, jotka erottivat hänet kersantistaan. Hoikka, mutta voimakas käsi tarttui Fehrmen olkapäähän, tiukensi otetta, puristi. Puolihullu katse kääntyi kohtaamaan jäänsinisen, jonka inhoa ei ollut kätketty.
”Meidän on käsketty ottaa vanki ja toimittaa hänet leiriin, ei raiskata häntä... kersantti”, viimeinen muodollisuus tuli aavistuksen liian myöhään ja jäi roikkumaan ilmaan irti leikattuna.

Hetki tuntui pysähtyneen. Miehet tuijottivat toisiaan. Valkohehkuinen viha tuntui nousevan vaientavaksi muuriksi, eikä kukaan muu uskaltanut tehdä mitään. Jereon-Lucan tunsi Valimanin katseen itsessään. Sitten kersantin nyrkkiin puristettu käsi nousi iskuun, joka pysähtyi velhon tiukkaan otteeseen. Mies näytti siitä yllättyneeltä. Teoriassa Jereon-Lucan ei ollut saanut häneltä käskyjä tätä asiaa koskien, eikä voinut siten rikkoakaan niitä, mutta kyse oli silti ilmiselvästä kapinoinnista. Tätä tahtojen taistoa kersantilla ei todellisuudessa ollut varaa hävitä. Hän olisi tarvinnut jonkin kunniallisen tavan perääntyä. Jereon-Lucan odotti kasvot yhtä jähmeinä kuin aina.
Takaisin alkuun
Näytä edelliset viestit:   
Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin    Siirry päävalikkoon -> Mannervaltioiden raja Kaikki ajat ovat GMT + 2 tuntia
Sivu 1 Yht. 1

 
Siirry:  
Et voi kirjoittaa uusia viestejä tässä foorumissa
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Et voi muokata viestejäsi tässä foorumissa
Et voi poistaa viestejäsi tässä foorumissa
Et voi äänestää tässä foorumissa