Hautajaiset ja hautausmaat

Kun Aryassa henki lähtee ruumiista, jäljelle jäänyt kuori käsitellään sille sopivalla arvokkuudella tarkasti entisaikojen tapoja noudattaen.
Vain harvat vihitään ymmärtämään hautausta aina kuoleman hetkestä haudalle illalla syttyviin lyhtyihin asti.

Kaikilla Aryan kansalaisilla on yhtäläiset oikeudet tulla haudatuksi hautausmaalle ja sitä ennen läpikäydä hautaukseen kuuluvat rituaalit. Missään vaiheessa esteenä ei ole alhainen asema, rikos tai varattomuus, miehiä ja naisia ei erotella millään tavalla. Suuren Sodan aikana on kuitenkin jouduttu tekemään suuri poikkeus; kaikille rintamalla kaatuneille ei voida järjestää kunnollisia hautauksia, joten vain upseerit ja muut korkea-arvoiset henkilöt ovat oikeutettuja siihen, elleivät omaiset nouda tai noudata kaatunutta sotilasta kotiin. Myös suurten epidemioiden aikaan hautausta ei toimiteta, vaan kaikki ruumiit poltetaan mahdollisimman nopeasti yhteisroviolla, kuten sotilaatkin taisteluiden tauotessa tai päättyessä. Sotilaiden kohdalla kuitenkin joudutaan odottamaan muutamista päivänkierroista viikkoon, kun omaisille lähetetään tieto soturin kuolemasta ja annetaan mahdollisuus ilmoittaa, miten he haluavat menetellä vainajan kanssa.

Hautausmaat

Kun elvekryptienaika oli kääntymässä lopuilleen, hautausmaat muuttuivat. Niistä tuli sellaisia kuin ne ovat nyt lukuun ottamatta lyhtyjä. Ennen muutosta vainajien ruumiit poltettiin ilman suurempia rituaaleja ja tuhkat haudattiin tietylle alueelle.

Hautausmaa ei ole päivänvalossa niin mystinen kuin yön pimeydessä. Paikan koosta riippuen alue voi koostua suuresta vesialtaasta, joka on erotettu 10-100 pienempään osaan. Altaassa risteilee korotettuja kivipaalipolkuja, jotka eivät yllä vedenpinnan yläpuolelle vaan vesi ylettyy aikuisella hieman yli nilkan. Hautuumaalla kuljetaankin siksi paljain jaloin ja ennen sinne astumista jalat pestään. Polkujen lomassa, metrinsyvyisen altaan pohjassa, on paksuhko kerros pienehköjä sileitä kiviä. Sinne, kivien joukkoon, on upotettu vainajien tuhkauurnat.

Altaiden päissä ovat metalliset lyhdynpidikkeet, joissa riippuvat öisin hautausmaalle valoa tuovat punaisenoranssit lyhdyt. Jokainen hautausmaa on erilainen yksilö, jossa altaan polut ja lyhdyt muodostavat erilaisia kuvioita. Valkotornin länsipään hautausmaalla lyhdyt ovat suorissa riveissä, kun taas Seni-Sissä, Andorian itäisimmässä kaupungissa, hautausmaan valot muodostavat limittäisiä ympyröitä yön pimeyteen.

Öisin lyhdyt sytytetään ja hautausmaa saa kauniin karmivan ulkomuodon ja mystisyyden leiman. Öinen hautausmaa on hyvä pikkulasten pelottelukeino, mutta andorilaisilla/relorealaisilla pelotteluun verrattuna tulokseton sellainen.
Legendan (johon tullaan myöhemmin) takia Varjo tai Varjotar on jokaiselle pikkulapselle tuttu lyhtyineen ja enemmänkin suuri mystinen henki kuin tavallinen henkilö, joka työkseen huolehtii hautausmaasta. Myös jokainen aikuinen haluaa uskoa lapsille kerrottavaan myyttiin siitä, kuinka taianomaisesti lyhdyt syttyvät yksitellen aivan itsekseen.

Itse hautausmaan alueelle siviilit eivät yleensä mielellään mene muulloin kuin hautajaisten aikaan. Silti koskaan ei ole nähty tarpeelliseksi rajata hautausmaita aidalla, tai merkitä niiden rajoja muutenkaan, ja niin estää siviilien pääsyä alueelle. Hautausmaalla vierailevat vaistoavat, missä sen ilmaan piirretty rajaviiva menee eivätkä ylitä sitä. Tämän takia surijoita varten on pystytetty hautausmaan reunamille eri kokoisia, valkoisesta kivestä valmistettuja alttareita. Niille he voivat jättää mitä ikinä haluavatkaan muistaessaan vainajia.

Kuolemasta kunnioitukseen

Henkilön kuolemaa seuraavat tapahtumat voidaan jakaa neljään eri vaiheeseen: käsittelyyn, valvontaan, polttamiseen ja hautaan laskemiseen sekä haudan kunnioittamiseen.

Käsittely alkaa mahdollisimman nopeasti henkilön kuoltua ruumiin pesemisellä. Suurissa kaupungeissa sen suorittavat shasheharjoittelijat ja rintamalla tärkeiden henkilöiden ollessa kyseessä parantajat ennen kuin ruumis luovutetaan shasheille.
He pesevät ruumiin uudelleen vedellä, johon on sekoitettu kassiaa ja muita mausteita. Tarkan sisällön tietävät vain sen sekoittamiseen erikoistuneet shamaanit. Maustettua vettä seisotetaan ainakin kuunkierto suljetussa astiassa ja on häpeällistä, jos sitä joudutan käyttämään aiemmin.

Käsittelyn lopuksi vainajan hiukset harjataan ja naispuolisten myös koristellaan. Usein myös miespuolisten elvekryptien ja ugasojen hiuksiin laitetaan lisäsomisteita.
Vainaja puetaan marmorinvalkoiseen kaapuun, jota koristavat hopeakirjailut ja ranteisiin pujotetaan kansasta ja sukupuolesta riippumatta hopeisia tai hopeoituja koruja.
Vainajan kaavun väri symboloi sitä puhtautta, jonka vainaja kuolemassaan tavoittaa, kun taas hopea symboloi niitä asioita, joita vainaja on eläessään ehtinyt tekemään ja kokemaan.

Valvonta kestää neljä päivänkiertoa käsittelyn loppumisen jälkeen.
Sen ajan nukkuvalta näyttävä vainaja viettää temppelin lähellä tarkoitusta varten järjestetyssä tilassa. Suuremmissa kylissä ja kaupungeissa kyseessä on tarkoitusta varten rakennettu rakennus, kun taas pienemmissä kylissä tila voi olla vaikka yksityishenkilön kodin suurin huone.

Kyseisessä tilassa hänet on asetettu linnunluunvalkoisella kankaalla peitetyille paareille, valkoisen kivipaaden päälle. Siinä tilassa surijat, jotka ovat pääosin vainajan omaisia ja ystäviä, voivat mennä ja tulla kuten haluavat koko valvonnan ajan. Ketään ei estetä saapumasta, vaikka hän tulisi mihin päivänkierron aikaan tahansa.

Koko valvonnan ajan näkymättömissä pysyvät shashet vahtivat tilaa. Heidän tehtävänään on myös huolehtia, että niin ikään linnunluun värisissä kynttilöissä on tuli ilman, että mustaan sonnustautuneet ja kuparilla koristautuneet surijat häiriintyvät. Surijoiden asuissa dominoiva väri on musta, joka symboloi synkkyyttä ja pimeyttä, johon he jäävät vainajan jatkaessa matkaansa, kun taas kaipauksen ja surun esille tuojana käytetty kupari on kirjailujen ja korujen väri. Läheisimmillä surijoilla on vanhoihin tapoihin nojaten oikeus kantaa mukanaan jotakin suurempaa kuparinväristä asustetta tai vaatekappaletta.

Surijat voivat halutessaan tuoda mukanaan jotain vainajalle tärkeää eikä ole mitenkään ihmeellistä, että valvonnan jälkeen hautaroviolla palaa ruumiin lisäksi koko vainajan taisteluvarustus. Usein pidetäänkin loukkaavana ja jollain tavalla myös epäonnea tuovana käyttää edesmenneen sotavarustusta, jollei tämä ole niitä varta vasten luovuttanut eteenpäin. Poikkeuksen kuitenkin muodostavat vihollisten omaisuus, koska oletetaan, että toisen taisteluvarustus on sotasaalista ja tuo onnea. Polttaminen ja hautaansaattaminen alkaa ruumiin kuljettamisella tilasta missä se on hautaukseen asti ollut hautausmaalle. Auringon painuessa mailleen mustavalkoinen kulkue saattaa ruumiin hautausmaan reunalla sijaitsevaan rakennukseen.
Sisätiloihin mahtuu paikkakunnasta riippuen 15-100 henkeä. Suurhenkilöiden polttaminen tapahtuu joko muualla kaiken kansan töllisteltävänä tai omaisten toiveesta yksityisessä ja pienessä tilaisuudessa.

Paikalla on tummansiniseen pukeutunut shatun apulaisineen. He ovat valmistellet tilan niin, että sen etuosassa on noin metrinkorkuinen roviokehikko, joka on koottu limittäin laitetuista, saman kokoisista puista koveran metallilevyn ympärille. Puiden väliin on laitettu santelipuun oksista taiteltuja nippuja ja puut on valeltu frankinsensiöljyllä.
Kun ruumispaarit on laskettu roviolle, shatun aloittaa hiljaisen laulun sytyttäen samalla soihdun. Laulun sanoista ei saa selvää ja se onkin lähinnä hyminää, johon muut paikalla olijat yhtyvät kun kuivat puut sytytetään.
Huone täyttyy melko nopeasti miellyttävällä tuoksulla, joka lähtee myös suitsukkeina käytetyistä santelipuusta ja frankinsensista. He, jotka ovat olleet rintamalla, haistavat helposti myös palavan lihan katkun hentona muiden tuoksujen läpi. Vaikka tuoksujen pääasiallinen tarkoitus on peittää epämiellyttävä haju, joka palamisesta tulee, niin toisaalta niiden muut vaikutukset ovat ehkä tärkeämpiä - molemmat nimittäin auttavat rauhan, hiljaisuuden ja euforisen hyvänolontunteen saavuttamisessa. Ne purkavat stressiä ja vapauttavat vanhoista syyllisyydentunteista.

Polttamisesta syntyvä savu nousee verkkaisesti kohti katossa olevaa aukkoa, jonka kautta se poistuu rakennuksesta hiljaisen hyminän jatkuessa läpi yön. Hautajaisvieraat poistuvat paikalta yksitellen tai pienissä ryhmissä. Suurin osa surijoista poistuu yleensä päivänkierron taittuessa, mutta ei ole mitenkään harvinaista, että vainajan leski, lapset tai vanhemmat jäävät pidemmäksi aikaa. Kuitenkin työntekijöiden on saateltava heidät ulos aamuyön hehkuina, koska he haluavat rauhassa hoitaa valmistelut seuraavaa iltaa varten.

Seuraavana iltana, auringon alkaessa painua mailleen, muutama henkilö kokoontuu hautasmaan reunalle siellä odottavan shatunin luokse. Hänellä on tummansininen uurna, johon vainajan tuhkat on laitettu tulen sammuttua.
Pestyään jalkansa alttarin lähettyvillä hiljainen kulkue kulkee läpi hautausmaan kävellen kengättöminä lyhtyjen välistä. He pysähtyvät jonkin vesialtaan viereen laskeakseen uurnan sinne samalla kun lyhdyt alkavat yksitellen syttyä hautausmaan toisella reunalla. Kulkuetta johtava shatun on valmistellut paikan aiemmin päivällä ja tuonut paikalle välineet, joilla surijoiden edustaja laskee uurnan altaaseen.

Haudan ja hautausmaan kunnioitus on valtiorajoja rikkovaa. Hautausmaat ovat pyhiä paikkoja ja vaikka vihollisjoukko tuhoaisi koko kylän temppeleineen päivineen, se ei kajoa hautausmaahan. Se on kuin sanomaton sopimus menneiltä ajoilta ja ainoa sopimus, josta on aina pidetty kiinni. Jokainen, joka uskaltaa edes yrittää hautausmaan ja vainajan levon häiritsemistä, poltetaan elävältä kuin muistutuksena siitä, että kun henkilö on kerran kuollut ja tuhkattu, hän on ansainnut leponsa eikä häntä tulisi häiritä.

Vainajan kunnioittaminen hautaan laskemisen jälkeen on paljon kiinni henkilön persoonasta ja vainajan läheisyydestä surijalle.
Suurin osa inehmonlapsista haluaa muistaa ja kunnioittaa kuolleita tuomalla hautausmaan reunalla oleville alttareille muistoesineitä, kynttilöitä ja ruokaa muutaman kerran kuunkierrossa. He uskovat sillä hoitavansa myös velvoitteensa iankaikkisiaan kohtaan. He pelkäävät kuolemanjälkeistä ja haluavat välttää sen. He eivät halua, että heidän Iankaikkisensa tai jo kuolleet läheisensä kutsuisivat heitä luokseen.
Joidenkin aryalaisten käsitys kuolemanjälkeisestä elämästä on erilainen kuin valtaväestöllä, joten he eivät käy hautausmaalla kovinkaan usein muuten kuin hautajaisten yhteydessä. Vain, jos vainaja on erittäin läheinen, hänelle sytytetään kynttilöitä hautausmaan alttarille.
Kun hautausmaan alttarille ilmestyy koruja ja aseita ne ovat melko varmasti vanhoillisten ugasojen siihen tuomia lahjoja, joita ei ole poltettu vainajan mukana. He eivät viihdy hautausmaan lähellä, se on paikka jossa ei ole hyvä olla, vaan jonne joudutaan lopulta, pohdittiin asiaa eläessä tai ei. Tietysti on henkilöitä, jotka välttelevät hautausmaata ja yleensä vierailevat siellä hautajaissaaton mukana, mutta silloinkin vain, jos on aivan pakko. He käyvät hyvästelemässä vainajansa valvomisen yhteydessä ja sen jälkeen he eivät halua ajatella vainajaa muuta kuin pitkälle matkalle lähteneenä henkilönä.
On tiettyjä inehmonlapsiryhmiä, jotka suhtautuvat kuolemaan rationaalisemmin kuin muut. He surevat vainajaa aikansa ja jatkavat sitten elämäänsä muistaen kuitenkin rajanylittäneitä arkipäiväisten askareiden lomassa. He eivät tarvitse hautausmaan kivistä alttaria osoittaakseen kunnioitustaan. On myös henkilöitä, jotka tulevat mielellään katsomaan öistä hautausmaata. Sen mystisyys kiehtoo heitä ja he haluavat kunnioittaa vainajaa. Jo pieninä lapsina he ovat oppineet, kuinka tärkeää on kunnioittaa kuolemaa ja muistaa kuolleita ystäviä kuitenkaan kaipaamatta heitä. Ystävät kun ovat päässeet parempaan paikkaan ja kaipaaminen voisi kutsua heidät takaisin.

Värit

Marmorinvalkoinen: Vainajan päällä olevan kaavun väri symboloi sitä puhtautta, jonka vainaja tavoittaa kuolemassaan.
Hopea: Väri symboloi niitä asioita, joita vainaja on eläessään ehtinyt tekemään ja kokemaan. Rahalla ja materialismilla ei ole väliä, vain aidoilla, surijoiden mieleen jääneillä hetkillä. Kaapu nimittäin kirjaillaan käsittelyn aikana surijoiden muistojen perusteella.
Linnunluunvalkoinen: Marmorinvalkoista huomattavasti kellertävämpi valkoinen on hautajaispaikan väri. Myös shashet ja heidän opiskelijansa ovat pukeutuneet kyseiseen väriin. Sen tarkoitus on symboloida heidän liikkuvan kuoleman sinertävänvalkoisen puhtauden rajamailla.
Musta: Surijoiden vaatteet symboloivat sitä synkkyyttä ja pimeyttä, johon he jäävät vainajan jatkaessa matkaansa. Sen tarkoituksena ei siis ole muistuttaa surusta ja kaipauksesta, eikä sillä kunnioiteta vainajan poislähtöä.
Kupari: Pehmeävärinen metalli on kaipauksen ja surun esille tuoja hillityssä määrin. Sen on tarkoitus auttaa erittelemään omaa, sydämellä painavaa lastia ja tasoittaa muiden samanlaista.
Tummansininen: Uurnan väri on valittu tarkkaan ja se tavoittelee yötaivaan sineä, sen äärettömyyttä ja loputtomuutta. Sen on tarkoitus viestiä, ettei kuolema ole vain hetki elämässä, ettei kuolemanjälkeinen käsitä vain sitä uurnaa, jossa vainajan jäänteet lasketaan altaaseen, vaan se on paljon enemmän.
Oranssi: Vaikka henkilön sisin olemus jatkaakin matkaansa kuoleman jälkeen, silti halutaan uskoa, ettei se kokonaan jätä eläviä pulaan ja yksin. Lyhtyjen oranssin alkuperäinen tarkoitus oli vain symboloida tätä uskomusta, mutta aikojen saatossa lyhdyistä on tullut jotain konkreettisempaa. Ne itsessään ovat muuttuneet kuolleen sielun maanpäälliseksi vierailupaikaksi.

Legenda Varjosta

Kuuntelehan. Tässä kylässä - kuten muissakin paikoissa - alun alkaen omaiset huolehtivat hautausmaasta, siivosivat altaan pinnan syksyllä sinne lentäneistä lehdistä. Sitten eräs poika, jonka nimeä ei enää kukaan muista, menetti perheensä paiserutolle, aina isoäidistään kaksi kuunkiertoa vanhaan pikkuveljeensä asti. Heidät haudattiin tänne, jonnekin hautausmaan vanhempaan osaan. Se poika oli vasta kolmentoista ajankierron ikäinen, mutta tiesi vastuunsa. Hänen olisi jatkettava elämäänsä ja huolehdittava hautausmaasta omalta osaltaan, koska ei ollut ketään, joka olisi sen voinut hänen puolestaan tehdä.

Kun syksyn illat alkoivat pimetä, ilmestyi hautausmaalle lyhtyjä ja niiden väriksi vakiintui punertavanoranssi. Ensin niitä oli kaksi, sitten niiden määrä lisääntyi nopeasti. Kaikki tiesivät, että poika oli tuonut ne, ja he pelkäsivät, että lyhtyjen kaunis valo houkuttelisi vainajien sielut palamaan takaisin niin, että palaajat jäisivät loukkuun.
Hitaasti poika etääntyi muista ja ajateltiin, että lyhtyjen vangeiksi jääneet kuolleiden sielut olivat alkaneet kutsua häntä luokseen. Ei mennyt kuin muutama kuunkierto ennen kuin uusi ajankierto alkoi ja poika oli vain varjo entisestään, kuihtunut ja hymytön harmaa jälki, joka kulki pitkin nurkkia ja seinänvieruksia. Yönsä hän vietti nukkumisen sijasta hautausmaalla kuolleiden sielujen kanssa lyhtyjään varjellen. Aivan kuin ne olisivat olleet hänelle koko elämä. Terveys ja ystävät eivät merkinneet mitään kunhan lyhdyissä pysyi valo. Mutta eihän hänellä ollutkaan enää kumpaakaan. Pahat, keuhkoja repivät, veriset yskänpuuskat kertoivat karua kieltä hänen kunnostaan ja kaikki välttelivät tätä kuolleiden merkitsemää nuorta.

Sitten poika katosi, mutta lyhdyt jäivät. Muutamaa kuunkiertoa myöhemmin kuultiin lähikylistä huhua, että niiden hautausmaille oli myös ilmestynyt sieluja vangitsevia valoja. Nopeasti lyhdyt kulkeutuivat ympäri Aryaa ja jokaisella hautausmaalla oli niitä. Kadonnutta poikaa alettiin kutsua Varjoksi. Sittemmin lyhdyt ovat houkutelleet muitakin mukaansa, miehiä ja naisia, pieniä lapsia ja vanhuksia. Heistä on tullut Varjoja ja Varjottaria ja he huolehtivat hautausmaistamme, sekä vartioivat, etteivät kuolleet houkuttele eloonjääneitä peräänsä.

<< Takaisin